Wikipediahan sen sanoo: Feminismi on naisen yhteiskunnallisen aseman parantamiseen (tavoitteena tasa-arvoisuus) keskittyvä ja sukupuoliroolien (esim. miehelle huono maine on eduksi, naiselle vahingoksi, Maria Jotuni) muuttamiseen tähtäävä liike.
Olen ollut feministi yhtä kauan kuin tuntenut tuon sanan. Varsinkin historiani alkuaikoina olen joutunut tämän ominaisuuteni takia vastakkain joko suorien tai välillisten ennakkoluulojen kanssa. Minä ja sisareni toistimme: feminismi sana ei mitenkään kuvaa sukupuolista suuntautumista, feministi voi yhtä hyvin olla hetero, lesbo tai homo; yhtä lailla hän arvostaa niin miestä kuin naistakin. Tarkennuksena on lisättävä, että myös heteromiehet ovat ilmoittautuneet feministeiksi. Nykyfeminismi on kiinnostunut ajamaan myös sukupuolivähemmistöjen ja miesten asemaa.
Luin sanomalehti Kalevasta mielipidekirjoituksen, jossa feminismiliikkeen korkean tason vaikuttaja puuttui isän heikkoon asemaan erotilanteessa, kun lapsista käydään verisiäkin huoltajuuskiistoja. Toisin kuin yleensä ajatellaan: meissä jokaisessa asuu pieni feministi. Teepä testi: Tästä tiedät olevasi feministi - 20 selkeää merkkiä, joka julkaistiin 15.3.2015 Lifestyle MTV.fi:ssä. Sen jälkeen muistat ruotsalaispoliitikko Mona Salinin sanat: Jos on kerran pannut päähänsä tasa-arvosilmälasit, ei voi koskaan enää riisua niitä.
Nyt sitten teen feministinä ilmeisen itsemurhan nostamalla esiin #Metoo-liikkeen, ja esittämällä joitakin Epäilevän Tuomaan kysymyksiä. Ehdottomasti tuomitsen teon, jolla vahingoitetaan miehen, naisen tai lapsen itsemääräämisoikeutta omaan kehoonsa, mieleensä, persoonaansa. Ahdistelijat on saatava edesvastuuseen kunkin maan lakien mukaisesti. Lakien on ”elettävä tätä päivää”.
Paljon on kipeitä tunteita ollut esillä ko. kampanjan esiin nostetuissa tapauksissa, paljon kerättyjä pirstaleita uudelleenrakentumisiin. Mutta onko hukattu kallisarvoista aikaa ihmisen elää? Onko tuon ajan peittänyt epävarmuus, viha, katkeruus, mahdolliset ongelmat ihmissuhteissa, mielessä? Miksi ahdistelut on nostettu/jouduttu nostamaan esiin pitkällä, pahimmillaan monien vuosien viiveellä? Asenteetko ja erilaiset yhteiskunnaalliset-/työpaikka- ym. rakenteetko ovat julkituontia viivästyttäneet? Onko kollektiivisen, riittävän tuen puute maailmanlaajuinen ongelma? Elävätkö kriisiytyneet ja asiantuntijatahot edelleen liian kaukana toisistaan? Osaan julkituonneista liittyy vastenmielinen lynkkaamisen leima. Ruotsalainen entinen teatteriohjaaja, joka nostettiin esiin väkensä ”vahingoittamisesta”, teki itsemurhan. Haloo maailma, Haloo tiedotusvälineet!