Viimeinen Rantajatsi-ilta lauantaina Ruiskuhuoneella alkoi Bowman Trion rennolla, hyväntuulisella ja irtonaisen kevyellä jatsilla.
Kun Tomi Nikku puhaltaa trumpettiinsa, tulee tunne: tätä on jo kaivattu! Trumpetti kuuluu jatseille, niin se vain on. Onneksi sitä kuultiin Gabriel Korhosen puhaltamana Härkätorilla torstaina.
Ensin yhtye houkuttelee ja viekoittelee herrasmiesjatsilla, mutta sitten heittää kravatin olkansa yli ja vaihtaa vaihteen improlle. Sekä vapaampi että asetellumpi tyyli taittuu. Rumpali Sami Nummela oli spiikkimiehiä ja sai koko trion olemuksen hymylle.
Aamupäivän saarikonsertissa ajan ja paikan pysäyttänyt huilisti Naïssam Jalal tekee saman tempun uudestaan Ruiskuhuoneella.
Iso-Kraaselissa Naïssam Jalal ja kontrabasisti Claude Tchamitchian saivat aikaan hyvin voimakkaan mielikuvan. Paikan- ja ajantaju tuntuivat katoavan, olimme kuin eri puolilta aavikkoa keitaalle saapuneet matkalaiset, joille kerrotaan haikeita, surumielisiä ja lumoavia tarinoita. Huilun kaihoisan vaelteleva melodia oli jo tarina sinänsä – ja sen sai jokainen kuulija itse sanoittaa.
Ruiskuhuoneella basistin lisäksi lavalle tulee pianisti Leonardo Montana ja kolmikon välille tihentyy saman tien näkymätön seittiverkosto, joka vie muusikoiden välisen kuuntelemisen ja reagoimisen huippuunsa.
Quest of the Invisible -trio on mielentila, meditatiivinen kokemus, mieltä puhdistava. Se on kirkasta ja syvää mysteerien lähestymistä, vaellusta, pohdiskelevaa hengitystä. Välillä musiikki on ohuenohutta ja niin hienovireistä, että lokkien kirkuna peittää sen alleen.
Kappaleet kertovat ajasta, unesta, matkaamisesta, elämästä humaltumisesta. Viimeksi mainitussa tulee putsattua mielen perimmäisetkin perukat, sillä Naïssam Jalal johdattaa trion hurjaan pyöritykseen. Huilu on niin elimellinen osa soittajaa, että oma ääni on otettava avuksi siinä, missä sanottavan määrä tulee yli äyräiden. Viimeisessä Rukous-kappaleessa pyydetään Jumalaa suojelemaan minua minulta itseltäni. Laulu tuntuu kohoavan kuin näkymättömäksi, silmänkantamattomiin korkeuksiin kohoavaksi minareetiksi ja lävistävän taivaan.
Konsertin synnyttämässä liikuttuneen voipuneessa tilassa ei kuitenkaan saa kauaa levätä. Vaikka ei jaksaisi enää ottaa vastaan yhtään musiikkielämystä, lavalle astelee Linear John – ja yllättää, kuten jatseilla totutaan usein toteamaan.
Hytkytihytkyti-jazz polkaistaan liikkeelle iloisesti vipeltäen. Rumpali vispaa, pianisti ja basisti hyppäävät kyytiin ja velton provokatiivisen oloinen Markus Holkko tarttuu mikkiin ja alkaa kertoa amerikaksi tarinaa.
Samalla kun oma jalka alkaa vipattaa, Holkko tarttuu baritonisaksofoniin ja näyttää toisen luontonsa puhaltaen paikat hampaista. Mahtavat, täyteläiset, suoraan sisäisestä konehuoneesta lähtevät soolot seuraavat toisiaan. Bändin luonne alkaa vähitellen selvitä: Holkko onkin aikamoinen veijari. Päältä nuhjuinen, mutta armoton, sanalla sanoen armoton pillimies. Välispiikit ovat kaikessa persoonallisuudessaan ja tässä vaiheessa iltaa ihan parhaita.
Kuumuus on ilmeisesti lamaannuttanut yleisön, koska musiikki suorastaan pakottaa tanssimaan, hillumaan, potkimaan, sätkimään – mutta kukaan ei tanssi. Ajatuksissaan yleisö heittänee voltteja toisensa perään, sillä päätösnumero on ytimekäs, tiukka ja taitava piste i:n päälle.
