MIELIPIDE Palasimme kotiin Intiasta. Kiersimme siellä kahden viikon ajan maaseutuja ja suurkaupunkien slummialueita, otimme juhlallisesti käyttöön köyhien koulujen vessoja, tarkastimme sadeveden keruuprojektien erinomaisia tuloksia ja avasimme suursairaalan äidinmaitokeskuksen, joka tarjoaa alueen keskoslapsille elämän alun maksutta.
Intialaiset arvostavat vanhuksia ja perhe antaa turvan. Pöyristyneinä luimme suomalaisen vanhustenhuollon surkeudesta. Erinomaisista lupauksista huolimatta tärkein on jäänyt huomioimatta: riittävä hoitajamitoitus ja eettiset periaatteet, jotka tähdentävät inhimillistä kohtelua. Raamatun ohje tehdä toiselle kuin haluaisi itselle tehtävän on edelleen käypä ohjenuora.
Mitä ikäihminen kaipaa? Keskustelu velloo valinnanvapauden, palvelusetelien, julkisen ja yksityisen, saatavuuden, laadun, laajuuden ja hinnan sekamelskassa. Katson näitä asioita pian satavuotiaan anoppini näkökulmasta.
Päiväsairaalavierailu oli viikon kohokohta! Ei ruuan takia – sitä saa kotonakin – eikä askartelun tai bingon takia, koska niihin ei sokea voi osallistua. Tärkeintä oli kylvetys! Kunnon pesu ja toisinaan jopa tukan föönäys Sitten jostain syystä pesut päätettiin lopettaa, eikä Muorilla ollut enää halua käydä koko paikassa.
Nyt käy kylvettäjä kerran viikossa. Hänen pitäisi tulla perjantaisin klo 13 tienoossa. Anoppi on valmistautunut jo aamusta, mutta häkeltyy tyystin, jos kylvettäjä tuleekin jo puolenpäivän jälkeen tai vasta puoli kolmen maissa. Kerran ei tullut ollenkaan. Melkein aina on eri henkilö, jolle pitää neuvoa talon tavat.
Kotisairaanhoitoa tarvitaan harvakseltaan, jos olemme poissa yhden yön. Anopille pitää laittaa verenohennuspiikki aamuin illoin ja silmätipat illalla – näistä hän ei suoriudu itsenäisesti. Samalla kävijä lämmittää puuron. Muori raportoi meille joka käynnin. Kuka kävi? – En tiedä, ei esitellyt itseään!
Raahen kaupunki huomioi veteraanit esimerkillisesti. Ruokajakelu toimii päivittäin. Muori noteeraa ruuan tuojat: se iloinen poika, joka aina huutelee huomenet tullessaan, kertoo, että ruoka tuli ja toivottaa hyvät päivät tai viikonlopun jatkot. Tämä saa anoppini hyvin hyvälle mielelle ja tapahtumaa muistellaan pitkin päivää.
Pienet henkilökohtaiset ilot ovat tärkeitä. Muori on toisinaan kunnallisessa vuorohoidossa. Järjestelyt ovat toimineet erinomaisesti. Hän viihtyy paikassa, hoitajat ovat ystävällisiä ja auttavaisia. Tuovat mehua yöksi, kun toisinaan kurkkua alkaa kuristaa ja siihen auttaa nesteryyppy.
Eräs iltahoitaja on toisinaan erityisen huomaavainen. Tekee vanhuksille pienen silli-munavoileivän iltapalaksi – voi että se on hyvää!
Vuorohoitopaikka on vakiintunut, tuttu ja turvallinen. Näkövammaiselle tällä on erityistä merkitystä. Silti on jännittäviä hetkiä: olenko yhden hengen huoneessa (jolloin voin kuunnella kirjaa) vai toisen kumppanina. Jälkimmäinen on hyvä vaihtoehto, paitsi jos kumppani pyrkii haalimaan Muorin tavaroita matkalaukusta tai jättää lavuaarin vesihanan täysille auki. Vuorohoidossa on myös usein hoidettavia, joilla on vikkelät jalat ja eksyvä mieli. Silloin on puolustettava omaa sänkypaikkaa pontevasti.
Joitakin vuosia sitten anoppini kävi vielä viikoittain kaupassa. Tuttu kauppa, auttavat myyjät ja niin tavarat löytyivät, vaikkei lapuista selvää saanutkaan. Kaupunki antoi matkalippuja kuljetusbusseihin, Fiiaan ja Pekkaan. Oli O, kuljettajista parhain, josta vuosien saatossa tuli ystävä. Luottomies, jolle saattoi soittaa tilaussoiton, joka haki kotoa ja auttoi jopa pakkaamaan kauppakasseja. Sen ystävällisempää ja ihanampaa ihmistä ei ollut!
Sitten kaupunki kilpailutti autopalvelut, toinen firma voitti, eikä O:ta enää ole näissä palveluissa…