Mikään ei ole py­sy­vää, ei edes köyhyys tai raha

Mari Helaakoski on vakuuttava Iisakki Taikinamaan roolissa raha-ahneena ja kitsaana koronkiskurina, joka saa kyläläisiltä lempinimen Töräpään iso.

Voidaanko sanoa ohjaajan onnistuneen näytelmässään, jos katsoja jää jälkeenpäin kovasti miettimään näkemäänsä?

Pyhäjoen näyttelijöiden kesänäytelmä Kolmen Töräpään tarina vaikuttaa aluksi oudolta.

Kaikki näyttelijät istuvat lavan reunalla penkeissä, josta ne pomppaavat omiin kohtauksiinsa tai kuorona laulamaan lavan keskelle.

Kulisseja ei käytetä, vaan vaatteet vaihtuvat vaihtopenkillä ja lavan keskiö toimii estradina.

Välillä tarinaa vie eteenpäin päähenkilöiden välinen dialogi, välillä kylän juoruakkojen tarinointi. Välillä heiluu kirves ja kuokka, välillä savua työntyy lattialankkujen väleistä.

Vähäisen toiminnan lomassa lava täyttyy värikkäästä ja täyteläisestä kielestä, jota jaksaa hyvin seurata sen vanhahtavuudesta huolimatta.

Herää ajatus, mitä minä oikein katselen? Olen kiinnostuneen huvittunut, mutten naura.

Näytelmä Kolmen Töräpään tarina perustuu Pentti Haanpään esikoisromaaniin. Kirjan on näytelmäksi dramatisoinut Jukka Partanen, joka on myös säveltänyt näytelmään musiikin. Tarina nähdään ensimmäistä kertaa teatterinlavalla.

Näytelmässä seurataan Taikinamaan miesten elämää kolmessa sukupolvessa, mihin mahtuu rikkautta, köyhyyttä, hulluutta ja neroutta.

Villin nuoruuden elänyt Timo Taikinamaa (Jussi Karkulahti) viettää isänsä hautajaiset ja omat häänsä samaan aikaan. Kirjoista innostuvan poikansa Iisakin (Mari Helaakoski) hän antaa lukea vain Raamattua ja istuttaa poikaan omistamisen himon.

Isänsä Timon kuoltua Iisakki kahmii itselleen omaisuutta ja syöksee naapurustonsa talonpojat ja torpparit ahdinkoon. Ahneus kuitenkin johtaa ihmisen kummallisiin tekoihin, ja Iisakkikin saa huomata, kuinka ihmiselämä voi hetkessä muuttua.

Iisakin poika Jallu (Minna Männikkö) jää jo lapsena orvoksi. Ankara lapsuus ja epäoikeudenmukainen kohtelu johtavat vankilaan ja punavankileirille, mutta lopulta Jallukin onnistuu kääntämään karun kohtalonsa.

Tarinassa käy selväksi, että omaisuus voi olla miehelle ja hänen ympäristölleen siunaus tai rasite. Rikkaus ja raha eivät ole pysyvää, mutta ei ole köyhyys ja kurjuuskaan. Tarinassa kuitenkin ihailtavasti säilyy tietynlainen positiivisuus elämän vuoristoradassa.

Katsojaa selkeän draamankaaren puuttuminen saattaa hämmentää. Kaksituntisessa näytelmässä tapahtuu paljon, mutta yhtä isoa, selkeää käännettä ei tarinasta löydy. Näytelmä kuitenkin viihdyttää sellaisenaan, jos hyppää mukaan sen omituisuuteen.

Kolmea eri Taikinamaata näyttelevät Karkulahti, Helaakoski ja Männikkö vuorollaan herättävät näytelmän henkiin heittäytymisellään ja energisyydellään.

Näytelmässä on myös lukuisia herkullisia sivuhenkilöitä, joista erityisesti laki-Mattina hääräävä Pauli Rautio ja suutari-Teppona päsmäröivä Jorma Hiitola onnistuvat rooleissaan luonnollisilla tulkinnoillaan.

Valitettavasti paikallaan istuva joukkio hieman laskee näytelmän intensiteettiä: joka kerta kun näyttelijät nousevat seisomaan, valpastuu myös katsoja.

Ohjaajana Sari Jaatinen on luottanut Haanpään sanojen voimaan ja näyttelijöiden yksilösuorituksiin. Lopputuloksena on raikas ja erilainen kesäteatterikokemus, jolle Annalan vanhat rakennukset luovat luonnollisen kulissin.