Olen parin viime vuoden aikana havahtunut ihmettelemään sitä, miksi meri on ollut minulle niin etäinen asia huolimatta siitä, että asun rannikkokaupunki Raahen maantieteellisessä keskustassa eli Kopsassa. Mahtava saaristo ja meri moninaisine mahdollisuuksineen on ollut koko ajan käteni ulottuvilla, mutta en ole tarttunut siihen.
Olen mieltänyt itseni aina maakravuksi tai sitten tämä käsitys on kehittynyt huomaamattani täyttämään merellistä tyhjiötäni. Ehkä tämä johtui osin myös siitä, että pienviljelijäperheessä eletyssä lapsuudessani lähimmäksi pääsin merta vain silloin, kun kurvasimme sinapinvärisellä Ladalla museonrannassa pidetyille markkinoille kahdesti vuodessa.
Muistan käyneeni saaristoristeilyllä yhden kerran alakouluikäisenä. Muistan myös sen, kuinka jännitin koko matkan tulenko merisairaaksi. En muista tulleeni.
Nyt Raahen mereltä puhaltavat hylkeenpierut ja raittiit viimat ovat alkaneet rakentaa minuun uutta näkökulmaa suhteessa mereen. Katseeni ja mieleni katsovat yhä useammin merelle. Yllätän itseni yhä useammin suunnittelemasta milloin kajakkiretkeä saaristoon ja milloin purjehdusharrastuksen aloittamista. Välillä kysyn itseltäni: ”Mikä minuun on mennyt?” Ja vastaan: ”No, ne hylkeenpierut”.
Ehkä osa syynä tähän on ollut myös se, että Raahe kaupunkina ei ole itsekään huomannut merellisiä mahdollisuuksiaan. Meri on ollut itsestäänselvyys, joka on jäänyt taustapaperiksi kaunista puutalokaupunkia reunustamaan. Onneksi nyt asia on korjaantunut monikertaisesti ja meri ja saaristo pursuvat toimintaa. Ihmiset ovat ottaneet merellisen Raahen ylpeänä omakseen.
Parhaimpia hetkiä ovat illat Rantajatsien aikaan Ruiskuhuoneella, kun on jo pimeää ja aurinko laskee Fantin taakse ja alkaa nousta myöhemmin Pikkulahden suunnalta. Siinä on jotain maagista, joka saa ihmiset ja merellisyyden sulautumaan ajattomuutta säteileväksi tunnelmaksi. Myös Iso-Kraaselin jatsikonsertti on jotain ainutlaatuista, kun väki saapuu saareen ja pakkautuu pienelle alueelle yrittäen löytää istumapaikkaa kivikkoisesta maastosta.
Entä sitten talvella. Hiihtoretki Taskuun, jossa voi tankata huvenneita energiavarastoja samana aamuna kalastetulla ja savustetulla siialla, on elämys. Ai että!
Nytkin kun kirjoitan tätä kolumnia puolenyön aikaan, katson kotini ikkunasta ulos, jossa läntisen taivaan pilvet ovat värjäytyneet alemmas painuneen auringon säteistä purppuran ja turkoosin sävyihin. Vaikka välissä on 18 kilometriä, näen mielessäni Raahen aaltojen soittavan välkehtivän vastineen taivaan väreille.