Naulat paukkuvat risteihin yhtä reippaasti kuin muinoin Golgatalla.
Riippujien lista pitenee päivä päivältä: ohjaaja Aku Louhimies, ortodoksipappi Mitro Repo, ohjaaja Lauri Törhönen, laulaja Jari Sillanpää, Kansallisbaletin johtaja Kenneth Greve... listaa voi jokainen täydentää omalta osaltaan.
Me jakelemme tuomioita armoa tuntematta. Me jaamme sitä, koska meidät osallistetaan. Luemme kaltoin kohdelluksi tulleiden ihmisten kertomuksia, kauhistelemme ja vedämme omat johtopäätöksemme. Surkea ihminen! Saunan taakse! Eristettävä!
Kun meille vielä ministerismies näyttää mallia, kuten kulttuuriministeri Sampo Terho teki Jussi-gaalassa kieltäytyessään jakamasta yleisöpalkintoa Louhimiehelle, on lynkkaukselle jo valtiollinenkin hyväksyntä.
En hyväksy minkäänlaista toiseen ihmiseen luvatta kajoamista, en henkistä enkä fyysistä, nöyryyttämistä tai alistamista, en minkäänlaista johtajalta alaiseen kohdistuvaa väärää vallankäyttöä. Silti mietin, miksi liipasinsormemme on niin kovin herkkä.
Me syytämme ihmisiä kuin tuomarit. Jokainen voi asettua sohvalleen mukavasti, avata netin ja liittyä keskustelupalstojen kilpalaulantaan. Kuka keksii vielä jotakin nasevaa tuota ja tuota ihmistä vastaan.
On yhteiskunnallisesti tärkeää tietää millaisia valtarakenteita kätkeytyy eri työyhteisöihin, joten keskustelu on tärkeää, mutta sen pitäisi pysyä asiassa. Me vaadimme verta kuin Colosseumin gladiaattorinäytösten yleisö.
Uskomattomin ilmiö on "en usko, että Louhimies on käyttäytynyt näin" -tyyliset kommentit. Eilen osui silmääni jonkun yksityishenkilön määritelmä: "Ehtoopuolella olevat näyttelijättäret saavat nimensä lehtiin".
Ei haavoitettua saisi enää piestä, niin kuin nyt valtava määrä ihmisiä tuntuu tekevän. Se mitä ihminen tuntee, sen hän tuntee. Hänellä pitäisi olla oikeus uskaltaa sanoa miltä hänestä tuntuu ilman, että asiaankuulumattomat alkavat rääpiä.
Miten yhteiskunta ja rakenteet voivat parantua jos asioista ei voi puhua?
Ei ole ennenkuulumatonta, että ihminen tulee loukanneeksi tai jotenkin haavoittaneeksi toista ilman että itse sitä ymmärtää. Itsekin olen varmasti syyllistynyt siihen. Ehkäpä Sinäkin olet.
Jos tästä kauheanakin vellovasta keskustelusta jotakin hyvää koituu, voisi se olla vaikka se, että menemme itse peilin eteen. Olenko minä kelvollinen heittämään ensimmäisen kiven?
Mikään ei ihmisyydessä ja maailmassa tunnu muuttuvan. Me emme pääse paratiisiin tässä elämässä.
