Sari Jaatinen
Raahelaislähtöinen Minna (os. Kallela) ei Ramin tavattuaan hätkähtänyt miehen reissuhaaveita. Hän halusi mukaan moottoripyörän kyytiin matkalle, jonka määränpäänä ei ollut enempää eikä vähempää kuin Shangri-La – Onnellisten laakso Nepalissa.
Reissussa vierähti kahdeksan ja puoli kuukautta ja kilometrejä kertyi moottoripyörän mittariin 28 500. Uskomatonta matkaa seurattiin Ramin Easy-Rider-sivuston blogista, haukottiin henkeä huikaiseville kuville ja kärvisteltiin matkakuumeessa. Ihailtiin ja kadehdittiin – ja toivottiin, ettei pyörä suistuisi rotkoon maailman korkeimmilla maanteillä ja matkalaiset palaisivat elävinä takaisin.
Kesäkuussa tulee viisi vuotta siitä, kun Minna ja Rami kotiutuivat. Eilen juhlittiin Oulussa Ramin matkasta kirjoittamaa kirjaa Moottoripyörällä silkkitietä, joka vie lukijansa samalle reissulle, Silkkitien eteläistä haaraa Turkin, Iranin ja Pakistanin kautta Intiaan ja Nepaliin. Ja Kiinan, Kirgisian ja Kazakstanin kautta takaisin Suomeen.
Minna sanoo reissun vieläkin elävän omissa sisuksissa.
– Ja minä elän osittain siellä reissussa. Elementit sekoittuvat iloisesti. Olihan se matka jonkinlainen "lifeghanger", muutosvoima, joka pani isompia elementtejä liikkumaan. Joku elinikäinen tauti siitä jäi, Minna sanoo.
Kumpikin piti matkan aikana kirjanpitoa kokemuksistaan. Rami luki Minnan päiväkirjat ja sai niistä muun muassa tarkennuksia paikkojen nimiin.
– Kirja oli tarkoitus tehdä kahdestaan, mutta olen onnellinen, että se on Ramin hengen tuotos. Kirjaa helpotti, kun blogia pidettiin koko reissun ajan eli pohja ja muistiinpanot ovat hyvät.
Kokemusten ja elämysten määrä matkan aikana oli laskematon.
Minna nostaa päällimmäiseksi Ohridjärven Makedoniassa.
– Siellä pidettiin ensimmäinen pidempi tauko. Paikka oli paratiisi ja ajoi alkumatkasta reissumoodiin.
Kreikassa mieleen painui lähtemättömästi uskomaton Meteoran luostarikaupunki.
– Maisemallisesti sitä ei edes tajua. Seisoin jossain kivellä ja haukoin henkeäni ja huusin. Samoin piti ihan konkreettisesti huutaa, kun mentiin Intiasta Nepaliin. Itkin ja huusin. Nousimme Himalajalle aivan pellon keskeltä, se oli huikeaa.
Intiassa parasta oli Diun aution tuntuinen saari. Myös Jodhpurin "sininen kaupunki" oli uskomattoman hieno.
Matkustus suhteutti asioita.
Pakistanissa Minna katsoi polion kourissa riutuvia ihmisiä ja heidän valtavaa elämänhaluaan. Omat pienet "ensimmäisen maailman ongelmat" kutistuivat hävettävän pieniksi.
– Olemme tosi mitättömiä ihmisiä loppujen lopuksi. Minä vastaan universumi -kapinoinnilla ei ole mitään väliä. Esimerkiksi kun Rami tappeli jostakin rajanylityksestä ja minä vahdin pyörää, ei siinä voinut kuin hengitellä ja katsoa miten universumi soljuu. Mikään ei ollut kontrollissani.
Minna toteaa ihmisten olevan maailmassa 99-prosenttisesti ihania ja avuliaita. Arkea eletään kaukaisissa maissa ehkä vielä positiivisemmalla vireellä kuin me täällä.
Matka vahvisti luottamusta siihen, että elämä kantaa.
– Ramin kanssa oli helppo matkustaa. Itsestäkin on tullut nyt enemmän sellainen "mennäänpä käymään"-toimija. Liika varovaisuus on hioutunut.
Mikä meitä haaveilijoita sitten estää tekemästä saman – lähtemästä?
– Pelot. Lähteminen on kuitenkin vain järjestelykysymys. Eikä tarvitse välttämättä lähteä mihinkään kauas. Voi aloittaa läheltä, vaikka Virosta, jossa on uskomattoman hienoja paikkoja.
Oma asenne auttaa matkustaessa paljon. Kun ei mene sormi pystyssä neuvomaan ja opettamaan, saati tuputtamaan omaa kulttuuriaan, ovet avautuvat.
– Ihmiset päästivät auliisti koteihinsa ja kertoivat elämästään kun vain otti vastaan eikä lähtenyt saivartelemaan.
Rami Syed: Moottoripyörällä Silkkitietä - Oulusta Kathmanduun. Minerva, 2018.
Millekään pidemmälle reissulle ei yleensä suositella lähdettävän ilman pohjustavia, pienempiä harjoitusmatkoja. Moottoripyöräseikkailu Oulusta Intiaan ja takaisin kuuluu tällaisiin trippeihin, joita on syytä vähän reenata.
Kun Minna ja Rami Syed nousivat syyskuussa 2012 Yamaha XT 660 Z Ténérén satulaan alkaakseen matkansa kohti Shangri-La’ta, oli jo paljon tapahtunut.
Rami oli suunnitellut ja järjestänyt jo pitkään opastettuja moottoripyöräretkiä Keski-Eurooppaan. Rekkakuskeilu vei miestä työn puolesta Temmekseltä Thessalonikiin ja Thamesin rannalle. Satasen Sitikalla tuli käytyä Murmanskissa ja vähän kalliimmalla Toyotalla Timbuktussa. Maailmaa oli nähty, joten ajatuksissa kytenyt matka Karakorumin vuoristoon, juuri sinne Shangri-La’n eli Onnellisten laakson seutuville alkoi tulla todeksi.
Sitten tuli Nainen. Rami ja Minna tapasivat syksyllä 2010 ja matkasuunnitelmaa piti alkaa rakentaa kahdelle hengelle. Minnasta oli siihen, vaikka Rami ensin toisin epäili.
Uskomaton reissu on nyt koottu kirjaksi. Sen luettuani, naurettuani, ihailtuani, kadehdittuani ja kauhisteltuani ei voi muuta sanoa, kuin kiitos. Kiitos matkasta paikkoihin, joihin muuten en olisi tullut menneeksi. Nyt maailma on avarampi ja aivoissa merkintöjä Teheranista, Quettasta, Karachista, Udaipurista ja ties mistä.
Ensimmäiset pinnat tulevat kuvista. Rami Syed on valokuvaaja, joka näkee maisemista ja tilanteista tallentamisen ja jakamisen arvoisen asian. Kuvissa ei ole tavoiteltu pelkästään kauneusarvoja, vaan niissä on dokumentaarista kiinnostavuutta, elämää ja aitoutta.
Jäsentely on toimiva. Jokainen maa on oma, selkeä lukunsa. Valtaisa kokonaisuus hahmottuu hyvin.
Itse teksti on huolellista työtä, eikä vain peräjälkeen lätkittyä päiväkirjamerkintää. Kaiken varsinaisen matkatunnelman, kokemusten ja aistimusten lomassa tulee tietoa kunkin maan yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Sinänsä jo temppu pitää matkan aikana niin huolellista kirjaa paikkakuntien nimistä, että kaikki on saatu tallennettua kuin livetilassa mustana valkoiselle.
Reissuhan ei joka mutkaltaan ollut suinkaan "silkkii", vaan hengenlähtökin oli välillä lähellä. Vaaratilanteisiin ja epätoivon hetkiin ei kuitenkaan kirjassa juututa, eikä vaikeuksilla mässäillä.
Kirja välittää aitoa, vilpitöntä löytöretkeilyn tuntua – ei kuitenkaan madventuresia, vaan järjen kanssa reissaamista. Jokaisen uuden maan kohdalla kirja nostaa ylös kuin sitä peittäneen rullaverhon. Katsotaan ja tutustutaan, eikä pyritä syömään jokaista vastaanvönkivää ötökkää tai kokeilla jotakin omituista.
Rami ja Minna eivät välity lukijalle superihmisinä, jotka tukka hulmuten valloittavat maailmaa. Heillekin sattuu vahinkoja, he tarvitsevat apua ja saavat sitä.
Ja mikä parasta, tietoa tulee paljon. Konkreettista, hyödyllistä tietoa jokaiselle, jota vähänkään kiinnostaa ylittää rajoja maihin, joita suuret turistimassat kiertävät kaukaa.
Tämän kirjan luettuaan moni rasvaa pyöräänsä ajatellen, että ehkä minäkin uskallan. Minäkin haluan nähdä Jodhpurin siniset katot, jumalaiset maitoa juovat rotat, Himalajan.
Kaikista valtaisista elämyksistä huolimatta kirjan helmi on se henkilökohtaisin: Rami tapaa isoäitinsä ja muita sukulaisia Karachissa, Pakistanissa.