– Ei se varmasti voi olla lavalla yksin, pakko siinä on olla muitakin, kuuluu kuiskaus viereisessä penkistä ennen Teatteri Tien Henkilö V ja Vinsentti -teatterinäytöksen alkua. Mutta niin vain lavalle astuu yksi ainoa näyttelijä, joka tarpeen tullen muuttuu milloin Henkilö V:ksi, Vinsentti-harakaksi, äidiksi, isäksi ja muiksi Hömpstadin kaupungin asukkaiksi.
– Ajattelen teatteriesityksen kolmioksi, jonka kulmina ovat näyttelijä itse, vastanäyttelijät ja katsojat. Nyt kun vastanäyttelijät puuttuvat, katsojien merkitys korostuu entisestään, miettii Teatteri Tien näyttelijä Johanna Ahonen.
Teatteri Tie on Ahosen ja ohjaaja Hannu Raatikaisen yhteinen projekti, joka lainaa paljon Italialaisen katuteatteri commedia dell’arte:sta. Commedia dell’artea esitettiin tyypillisesti pienillä näyttämöillä, kaduilla ja toreilla. Myös Henkilö V ja Vinsentti on suunnattu ulkoilmakatsomoihin ja pieniin paikkoihin. Lautapenkeistä rakentuva katsomo kulkee Ahosen mukana esityspaikasta toiseen. Ahonen vertaa nopeasti pystytettyä näytelmäänsä nuotiopiiriin, jonka ympärille keräännytään kuuntelemaan tarinaa.
Näytelmä pohjautuu Aapelin kirjaan Vinski ja Vinsentti. Toiminnallisten tapahtumien ja lennokkaan menon siivittää Aapelin ihanan rikas kieli. Teksti tai kirjan riemukas huumori ei ole ikääntynyt päivääkään ja pikkukaupunki Hömstadin henkilöt kuulostavat yhä nokkelilta ja samaistuttavilta. Henkilö V ja Vinsentti kiertue starttasi juhannuksen jälkeen Vaasasta. Suomen päästä päähän 7 viikkoa kattava kiertue päättyy elokuun viimeinen päivä Sonkajärvelle.
– Kaipaan vastanäyttelijöitä lähinnä lavan ulkopuolella, kuten auton ratissa ja muina aikoina. Lavalla en niinkään, Johanna Ahonen kertoo.
Usean roolin omaksuminen ja henkilön vaihtaminen salamannopeasti toiseen tuo uusia haasteita sekä ohjaajalle että esityksen näyttelijälle. Henkilö V:n ja muiden roolien muuntautumiseen Ahosta auttavat äänen muuttaminen ja erilaisten fyysisten piirteiden korostaminen.
– Kun olen Vinsentti, levitän käteni ja vaihdan raakkuvaan ääneen ja kun olen vaikka äiti, lyön käteni yhteen. Silloin hahmo menee lihasmuistiin ja minun on helpompi mukautua nopeasti rooliin, Ahonen selittää.
Isompien katsojien on helppo seurata näytelmän kulkua, pienempiä vaihtuvat roolit voivat hämmentää. Siksi näytelmän suositusikä on yli 5 vuotta. Mainittuun ikään ehtinyt Tuomas Niemelä kertoo tykänneensä näytelmästä.
– Se harakka puhui sellaisella kimeällä äänellä, Tuomas pohdiskele roolien vaihtumista.
Kouluikäiset katsojat kuvaavat näytelmää esityksen jälkeen ”hyväksi” ja ”vauhdikkaaksi”. Heidän mielestään yhden näyttelijän roolisuorituksen seuraaminen oli mutkatonta.
– Siitä huomasi mitä se milloinkin esittää, koska se näytelmä oli suunniteltu niin hyvin, Nelly Romppanen analysoi.
