Kolmen hyvin erilaisen kotimaisen naismuusikon varaan rakentunut perjantai-ilta oli juuri niin yllättävä ja monivivahteinen kuin Rantajatseilta sopii odottaa.
MINE-yhtyeen laulaja Selma Savolainen oli kaikkea muuta kuin perinteinen mielikuva jazzbändin vokalistista. Häkellyttävän luonnollinen, täysin kaikesta vapaa ääni oli huikea kokemus kuulijalle. Lyhyiden, mutta tehokkaiden fraasien, jopa tokaisujen ja aavistuksen naiivien runomaisten lauseiden varaan rakentuva lyriikka toimi juuri Savolaisen suussa. Ei mitään sensuellia hönkäilyä, vaan välillä Savolainen tuuttasi kuin Lapualaisoopperassa.
Samaan aikaan kuin Savolainen kuulosti hyvin tuoreelta, hänen laulutavassaan soi pohjalla jokin hyvin vanha. Jazzstandardit mahtaisivat kuulostaa nekin aikamoisilta hänen tulkitseminaan.
Parasta koko nelihenkisen MINEn keikassa oli se keskittymisen kupu, jonka yhtye synnytti musiikkinsa ylle. Niin voimakas kokemus kuin Savolaisen ääni olikin, se sulautui yhdeksi osaksi kokonaisuutta, ollen kuin yksi instrumenteista, vallankin kun Savolainen ei mitenkään "tehnyt" itsestään keulakuvaa.
Runsassoundinen MINE oli yhtä lailla kotonaan niin seesteisemmissä tunnelmissa kuin keikan päättäneessä Mato-kappaleessa, jossa kierrokset nostettiin suorastaan progelle.
Kontrabasisti Kaisa Mäensivun Kaisa's Machine -yhtye löi New York -merkkiset kortit tiskiin ja starttasi koneensa suuren maailman poljennolla.
Max Zengerin saksofoni vei tyylikkäästi ja tyylipinnat vain lisääntyivät kun Mäensivu aloitti herkullisen näppäilynsä.
Eipä olisi uskonut, että kontrabasso on niin tykki soitin. Sen ja rumpujen luoma pohjakudelma oli niin jyhkeä, että se tuntui tulevan suoraan palleasta läpi. Tanakkaa, svengaavaa, eteenpäinmenevää ja taitavasti vyöryttävää.
Syke pysyi tasaisena koko keikan, vipatti jalkaa ja pani ihmettelemään, miten soundi voi olla yhtä aikaa näin intohimoinen ja räväkkä ja silti hallittu. Vaikka kierrokset kuinka kasvoivat, soitto ei lähtenyt lapasesta.
Valtava energialataus vyöryi lavalta yleisöön ja vei kuin pikajunan kyytiin.
Mainittakoon, että MINE-yhtyeen pianisti Toomas Keski-Säntti soitti pianoa myös Kaisa's Machinessa, loikaten taitavasti tyylistä toiseen.
Odotetuin artisti perjantaina oli illan päättänyt Litku Klemetti. Niille, jotka eivät artistista mitään tienneet, oli mehevä yllätys nähdä tätimäiseen jakku-hame-yhdistelmään sonnustautunut keulakuva Sanna Klemetti ja muut bändin muusikot, joiden ulkoinen habitus oli tyylittömyydessään jo tyylikästä.
Ja mitäpä tapahtui musiikin kajahtaessa ilmoille? Alkoi Litku-show, joka lähti kuin sukka jalasta ja nappi housuista – ja kumpaakin oli turha tavoitella takaisin.
Raikkaita kitarasoundeja, muistumia Taiskasta, Wigwamista, Freemanista. Kaiken iloisen meiningin yllä tuntui 70-luvun keltavihreä säkenöinti.
Litku ei tee myönnytyksiä mihinkään suuntaan, se potkii, hilluu, huutaa ja tekee kaiken niin viattomasti ja aseistariisuvasti, ettei voi kuin tykätä.
Kuhmolaissyntyinen Sanna Klemetti on kertonut kappaleidensa syntyvän usein pyörän satulassa sinne tänne poljeskellessa. Yleisöä vietiinkin keskiyön tuolle puolen koko ajan soppaa kuumentaen ja kierroksia lisäten, kaahattiin pitkin Kainuun hiekkateitä, välillä pyörähdettiin katon kautta ympäri, mutta aina tömähdettiin jaloilleen.
Ei voi kuin toivoa, että Litkun olemus, meininki ja koko musiikillinen ideologia ei olisi kovin harkittu, vaan että se olisi juuri sitä mitä on.
