Käki on lintumaailman loispesijä. Se viis veisaa omista poikasistaan sen jälkeen kun on munansa laskenut jonkun toisen linnun pesään haudottavaksi.
Sen kukunta tunnistetaan kaikkialla, siitä on tehty lauluja ja runoja. Huolettomuudestaan huolimatta sitä rakastetaan.
Yhteistä espoolaisen Käki-ryhmän taiteilijoilla on nimikkolintunsa kanssa se, että ryhmällä ei ole varsinaista kotigalleriaa, vaan se "pesii" ympäri maata ja vähän maan rajojen ulkopuolellekin.
–Alkuvuosina siivosimme ja raivasimme itsellemme tiloja, kuten Porvoon taidetehtaan tilan. Ja nythän se on taidetila, sanoo taidemaalari ja -graafikko Anneli Hilli.
21-vuotiaan Käki-ryhmän kukunta on kuulunut siksi kauas ja teokset noteerattu, että tänä päivänä ei enää tarvitse moppi kourassa raivata galleriatilaa. Raahe antaa heidän teostensa kukkua galleriassaan marraskuun loppuun asti.
Raahessa esittäytyy yhdeksän hengen Käki-ryhmästä neljä taiteilijaa: Hillin lisäksi valokuva- ja kuvataiteilija Mauri Keinänen, taidemaalari Marja-Leena Valkola ja performanssi- ja kuvataiteilija Heikki Pasanen.
–Olimme kiinnostuneita tulemaan Raaheen. Tämä oli meille ennestään täysin tuntematon kaupunki. Tapanamme on myös tutustua hiukan paikkakuntaan, jossa vierailemme, Pasanen sanoo.
Pasanen on keskittynyt tekemään betonipigmenttiä puulle. Menetelmä on innostanut häntä jo kohta 10 vuotta.
Romuveistos Huipulla huimaa on Pasasta kiinnostavimmillaan. Symboliikka venyy vaikka mihin. Onko siinä tulevaisuudenkuvamme, antennia pitelevä konemainen ihminen, joka on koko ajan kytkettynä johonkin vielä kokonaisvaltaisemmin kuin nyt.
Sata-teoksesta tulee suora mielleyhtymä satavuotiaaseen Suomeen, sinisen pirskahdusten takia. Betonipigmenttitöissä kiinnostavat väripinnat ovat harmoniassa.
Keinäsen valokuvissa näyttäytyy Pietari uusista kulmista. Olisin halunnut tavata näin teräshermoisen kuvaajan, joka on onnistunut välttämään ilmeisen näin komeasti kaupungissa, joka tulvii ylenpalttista kauneutta.
Marja-Leena Valkola teki parikymmentä vuotta täysin abstraktia, mutta on nyt saanut töihinsä struktuuria.
–Äitini oli kova kutomaan, enkä ole voinut heittää hänen käsitöitään pois. Sukilla ja pipoilla olen saanut maalauksiini tarinaa, Valkola kertoo.
Heleänvärisiin maalauksiin kiinnitetyt sukat, käsineet, pipot, lapaset ja muut esineet ovat yhtä aikaa hauskoja ja omia muistoja pintaan nostavia yksityiskohtia. Esineinä ne myös keskustelevat itse maalauksen kanssa, esimerkiksi näyttävissä teoksissa Näitä tarvitsen ja Tätä tarvitsen tulee miettineeksi miten paljon kuva tyhjenisi, jos esineet nostettaisiin niistä pois.
Tasapaino kuvastaa myös Hillin voimakasvärisiä, leiskuvia öljymaalauksia. Hilli kertoo olevansa taiteen tekemisen suhteen uuden etsijä.
–Uuden tekniikan opetteleminen kiinnostaa aina. Kaksi vuotta sitten vietin Unkarissa kuukauden ja maalasin siellä. Olen jatkanut töitä Suomessa ja yrittänyt pitää niissä ne tunnelmat, jotka Budapestissa koin, Hilli kertoo.
Hillin teoksissa on intohimoa. Voimataulumaisten teosten värit ovat upeita, mutta rajut tunnelmat ovat silti hallittuja.