Kopsalainen Ilkka Perttula on päässyt luonnon kanssa keskimääräistä paremmin sinuiksi, sillä hän pääsi tallustelemaan pohjantikan viereen valokuvaa ottamaan.
Pohjantikka ei ollut pihan leppoisan isännän läsnäolosta moksiskaan vaan antoi Perttulan zoomailla kamerallaan kaikessa rauhassa ja ottaa koko sarjan kuvia.
– Aika jännä, että näin arka lintu on tullut pihapiiriin. Pohjantikka on metsien lintu, tuumaa eläkkeellä oleva paavolalainen biologian opettaja Irma Lumiaho-Ollila.
– Kun vertaa sitä käpytikkaan, se on selvästi harvinaisempi näky. En ole koskaan nähnyt sitä lintulaudalla, vaikka tietystihän joku on voinut nähdä.
Kun Irma Lumiaho-Ollila viimeksi näki pohjantikan, se oli metsässä rankaläjässä etsimässä ruokaa.
– Se on havupuuvaltaisten metsien laji ja tykkää lahopökkelöistä. Se kuorii kuivuneet kuuset, repii kaarnan irti, sillä kaarnakuoriaiset ovat sille mieluista ruokaa.
Pohjantikka on muiden tikkojen tavoin metsänhoitajien ja -omistajien siivekkäistä kavereista parhaita, sillä sille maistuvat metsien tuholaiset, kuten kirjanpainajat.
– Tikat ovat hyödyllisiä lintuja. Ne syövät hyönteisiä. Tikoille pitäisi jättää pökkelöitä pystyyn.
Toisaalta tikka voi käydä muun ruuan puutteessa muiden lintujen riesana hajottamassa esimerkiksi pääskysen pesiä ja rosvoamassa munia.
– Onhan silläkin omat poikaset ruokittavana, selittää lintuharrastaja.
Alan harrastajan käsitys on, että pohjantikka on yleisempi pohjoisessa kuin etelässä, koska etelän metsät ovat pirstaleisempia ja kilpailevia lajeja.
– Se tykkää olla kuusikoissa, ja sille olisi parasta, jos metsänhoito ei olisi hyvin yksipuolista.
Tikkojen äänet muistuttavat toisiaan niin paljon, että jopa vuosikymmeniä lintuja harrastaneen on vaikea erottaa, mikä laji on äänessä. Parhaiten tikan löytää keväällä, kun se rummuttaa.
Tikkojen kyky hakata päätään puuhun herättää ihailun sekaista ihmetystä. Tieteen kuvalehden nettijutun mukaan ”tikan pääkallo ja niska muodostavat jatkuvasti alkutilaan palautuvan iskunvaimenninjärjestelmän, joka jakaa törmäyksen liike-energian pään alueelle niin, että tikan aivot eivät iskeydy pääkopan seinämiin”. Tikan niska on sopeutunut nopeaan taipumiseen eteen- ja taaksepäin toisin kuin ihmisen kaularanka.
Tikoilla on omat vaaransa, etenkin jos ne viihtyvät liikaa suuren metsäaukion keskelle jätetyn lahopuun luona. Avonainen paikka ei suojaa ilmahyökkäyksiltä.
– Vihollisia ei tule juuri mieleen. Pöllö voi siepata huonona myyrävuotena korvikeruokana tai varpushaukka, arvelee Lumiaho-Ollila.
Perttulan kuvaaman linnun maallikkokin erottaa väritykseltään tikaksi, mutta punaista siinä ei näy. Päälaella näyttäisi olevan keltainen suikka. Pihaan on saapunut vieraisille ilmeisesti tikkauros.
– Pohjantikan erikoisuus on, että sillä on vain kolme kynttä, mistä tuleekin sen latinankielinen nimi tridactylus. Yleensä linnuilla on kaksi kynttä eteenpäin ja kaksi taaksepäin, mutta tällä vain yksi taaksepäin.
Pohjantikka
Keskikokoinen lintu, joka muistuttaa väritykseltään tikkaa, mutta punainen väri puuttuu: yleisväri mustavalkoinen, kyljiltään valkomustajuovainen.
Nuorella linnulla ja uroksella on keltainen päälaki.
Luetaan elinvoimaiseksi lajiksi: Suomessa on noin 25000 pesivää paria.
Paikkalintu, joka kiertelee vain ravintotilanteen mukaan. On nähty vaelluksilla joinakin syksyinä, muun muassa vuonna 2008.
Suosii iäkkäitä havumetsiä, joissa on kuivia kuusia.
Pesii yleensä kuusessa olevassa kolossa.
Munii toukokuussa 3–6 munaa. Molemmat vanhemmat hautovat. Haudonta-aika kestää vajaat 2 viikkoa, ja poikaset alkavat lentää jo 3–4 viikon kuluttua.
Tunnetaan kansainvälisesti harrastajien parissa suomalaisena 3-kyntisenä puunhakkaajana (threetoed woodpecker).
