Rakkaus kiviin alkoi Ruot­ta­lon ra­pa­ki­vis­tä

Ilse Gröndahl-Ahlqvist tutkii luupilla sormuksen kiveä. Kauniit jalokivet ja myös luonnonkivet saavat hänet innostumaan aina uudestaan.

Kuva: Julia Ahlqvist

Kun Ilse Gröndahl-Alqvist oli pikkutyttö, hän kulki Raahen rantoja ja ihastui kiviin.

– Muistan kuinka kuljin 5-vuotiaana Ruottalon rapakivikallioilla ja aurinko paistoi kiviin. Silloin se rakkaus kiviin syntyi, hän kertoo.

Raahen lukion ja Limingan taidekoulun jälkeen hän kouluttautui kultasepäksi Lahdessa ja erikoistui sitten jalokiviin Englannissa ja USA:ssa.

Nykyisin hän toimii itsenäisenä yrittäjänä ja freelancer-jalokiviasiantuntijana ja kulkee työnsä vuoksi paljon myös ulkomailla.

– Meillähän Suomessa ei sellaista jalokiviperinnettä ole, kuin esimerkiksi vanhoissa kuningaskunnissa, hän huomauttaa.

Hän on suorittanut kaksi kansainvälistä gemmologian, eli jalokiviasiantuntijan tutkintoa. Hänellä on ainoana Pohjoismaissa korkein kansainvälinen jalokivikorujen arviointitutkinto ja Registered Master Valuer -diplomi (RMV). Se on harvinainen Euroopassakin.

Hän kuitenkin korostaa, ettei hänen työhönsä liity glamouria. Hän on vain perehtynyt erikoiseen alaan ja saa olla tekemisissä kellojen, harvinaisten hopeaesineiden, antiikkikorujen ja jalokivien kanssa.

Työuraan mahtuu myös 10 vuotta Aleksander Tillanderilla, joista noin puolet toimitusjohtajana. Työ miehisellä alalla on ollut antoisaa, eikä hän koskaan ole törmännyt asiattomaan kohteluun tai epätasa-arvoon sukupuolensa takia.

– Minusta ala on kiehtova, ei koskaan tunnu siltä, että tekisi töitä, hän naurahtaa.

– Joskus kyllä tuntuu, että olen syntynyt väärään maahan ja väärään aikakauteen. Tämä on marginaaliala ja Euroopan laidalta toimiminen on joskus hankalaakin, tuumaa antiikkikoruista hullaantuva asiantuntija.

Gröndahl-Ahlqvistin mukaan todella arvokkaat korut liikkuvat Suomessa vähän ja usein ne ovat piilossa tallelokeroissa. ”Ihmisten ilmoille” ja arvioitavaksi ne tulevat harvoin, esimerkiksi perinnönjakojen yhteydessä. Arviointeja pyydetään myös vakuutusarvon selvittämiseksi.

Hän kertoo, että suomalainen kultasepän tietotaito on pitkälti Pietarista vallankumouksen jälkeen Suomeen muuttaneiden koruseppien ansiota. Pietarissa työskenteli lukuisia suomalaisiakin kulta- ja koruseppiä.

Hän harmittelee sitä, että suomalainen korusuunnittelu on nykyisin enemmän massatuotantoa kuin yksilöllisiä koruja. Silti asiantuntemusta korusuunnitteluun löytyy ja ihania koruja suunnitellaan koko ajan.

– On myös pieniä yrityksiä, joilla on mielettömän taidokkaita töitä, hän muistuttaa.

– Korun ei tarvitse olla mahdottoman kallis, ollakseen kaunis. Korun kauneuteen vaikuttaa aina design ja myös se, miten ihminen koruaan kantaa, hän muistuttaa.

Hän tekee arvioita kaikenlaisista koruista, mm vanhoista kansallispukukoruista ja muista vastaavista, sekä kelloista.

Suomalainen nainen kiinnittää timanttiin huomioon ensi kerran yleensä silloin, kun vihkisormus tulee ajankohtaiseksi. Suomalaiset rakastavat myös helmikoruja.

– Helminauha on yleinen huomenlahja.

Lempikiveä gemmologilla ei ole, vaan aina se, joka on käsillä, tuntuu kaikkein kauniimmalta. Hän arvostaa myös suomalaisia jalokiviä, kuten ametisteja, spektroliitteja ja Luumäen berylliä.

– Timantit ovat kuitenkin aina timantteja.

Suomessakin esiintyy timantteja, mutta ne ovat niin pieniä, että niitä käytetään lähinnä teollisuudessa.

Raahessa muusikko Pepe Ahlqvistin vaimo ja kolmen lapsen äiti käy säännöllisesti. Hän tunnustaa kaipaavansa synnyinseudulleen, ja voisi jopa muuttaa takaisin.– Raahe on ihana pikkukaupunki, ja sentään kaupunki, toisin kuin Tuusula, jossa asun, hän toteaa.

Hän kiittää myös siitä, että Raahe antoi hyvät kasvuolosuhteet. Raahen rantoja ja saaristoa hän myös arvostaa ja rakastaa suuresti. Sukulaisista ainoastaan äiti asuu edelleen Raahessa.

– Raahe on kuitenkin aina sydämeni paikka. Luonto karua, mutta kaunista. Kun tulen sinne, vietän siellä viikkokausia. Käyn joka päivä uimassa Tauvossa tai muualla. Uimarantoja on vieri vieressä keskellä kaupunkia.