Heimo, Hemppa, Suoranta on Varvin poikia. Varvin rannoilla, vesillä ja saaristossa lapsuutensa viettänyt ja naapurin poikien kanssa seikkaillut.
– Tytöt uivat Varvista Pikku-Kraaseliin ja takaisin, pojat olivat heitä huonompia uimaan, Hemppa aloittaa.
Uiminen ja sukeltaminen olivat 1950-luvun lapsille mieluista ajanvietettä. Varvin rantaan oli uponnut proomu, sen yläreuna näkyi veden yläpuolella. Sisälle sukellettiin, koska siellä oli lämmintä vettä.
Rannasta jonkin matkan päässä oli kiviarkkuja, joihin kiinnitettiin tukkilauttoja. Rohkeimmat pojat uivat kiviarkuille asti.
– Kesät asuttiin rannassa, uitiin, sukellettiin ja ongittiin, Hemppa kiteyttää.
Aina oli intiaanikesä. Kerran Heikkilän Raine sukelsi tukkilautan alle. Onnettomuudekseen hän tarttui uimahousuista johonkin tukkiin kiinni eikä päässyt ylös. Isoveli Eero rupesi rannalla ihmettelemään, että kauanpa se Raine viipyy veden alla. Eero ja pojat sukelsivat katsomaan Rainea ja päästivät hänet pinteestä, nostivat ylös, pyörittelivät ja hakkasivat hänestä vedet ulos.
– Se oli suuri elämys, kun joskus päästiin Heikkilän Aaron purjeveneen kyytiin, Hemppa sanoo.
Pojat harrastivat linnunmunien keräämistä. Sorsanmunat olivat syötäviä, kun ne keitti tai paistoi. Sen sijaan tiiran- ja harakanmunat kelpasivat vain poikien kokoelmiin. Munan kumpaankin päähän tehtiin reikä ja se puhallettiin tyhjäksi. Myös rätsän munia kerättiin kokoelmiin.
Puissa rimpuilu ei aina ollut ihan mutkatonta. Hemppa kertoo, että oli kerran laittanut löytämänsä munat talteen lakkiin, mutta puusta alas kivutessaan hän löi päänsä johonkin ja munat särkyivät.
– Pitkin naamaa ne valuivat, hän kertoo naureskellen.
Kun Hannu Pajala oli kaksivuotias, hänet vietiin asumaan Velkaperälle, jonne hänen vanhempansa olivat rakentaneet omakotitalon. Kavereita riitti, sillä nuoret perheet rakensivat kaupunginosaa sotavuosien jälkeen. Hän pääsi ensimmäisen kerran purjeveneen kyytiin noin 10-vuotiaana, kun Soukan Antsu ja Hannun Heikki-veli hankkivat yhteisen saaristolaisen.
Monet raahelaiset nuoret miehet hankkivat 1950-luvulla saaristolaisveneitä vapaa-ajan käyttöön. Tyttöjä vietiin vesille ja saariin viettämään yhteistä aikaa. Veneissä oli yleensä hytti, joten niissä saattoi yöpyä. Kerrotaan, että monta perhettäkin on saanut näissä veneissä alkunsa.
Kun Jussi Liimataisen vene haaksirikkoutui, se jäi lojumaan Sähkölaitoksen rantaan. Velkaperän pojat päättivät korjata veneen omaan käyttöön. Peltiä kiinnitettiin veneen kylkeen pien avulla. Keskitalon metsästä kaadettiin kuusi mastopuuksi.
– Jälkikäteen kuultiin, etteivät Keskitalot omistaneet metsää, Hannu paljastaa. Kun pojat saivat veneeseen vanhat purjeet, niin kaikki oli valmista merelliseen elämään. Vene oli poikien yhteiskäytössä.
Saaristolaisella Julialla Hannu kavereineen purjehti ahkerasti ympäri Perämerta. Kesäsäät Hannun nuoruudessa olivat aina hienot.
Hän kertoo, että erään kerran matka Raahesta Kemiin kesti neljä vuorokautta. Kun oli komea kesäinen päivä eikä ollut tuulta juuri ollenkaan.
SAARISTOLAISET VENEET
Raahen ”saaristolaiset” olivat yleensä vanhoista laivan pelastusveneistä muunnettuja purjeveneitä, joissa oli pitkä mataliin vesiin soveltuva köli ja rikinä kahvelipurje ”mesaani” takana ja kolmiopurje ”liivari” edessä. Purjehdittaessa jungmanni hoiti liivarin skuutteja.
Viimeisen saaristolaisen taisivat rakentaa Pelkosen veljekset Kylmänniemen ”Apteekkarin laituriin” Petronellan seuraksi.
Veneitä käytettiin paljon vapaa-aikoina purjehtimalla Raahen saaristossa. Usein rantauduttiin johonkin saareen viettämään sunnuntaipäivää: uitiin ja keiteltiin kahvit meriveteen.
Pertti Kastell kertoo, että hänen isänsä Ilmari rakensi Jolly Boy -nimisen purjeveneen Gärmanin Jussin kanssa 1950-luvun alkupuolella. Miehet ostivat veneen rovin, jonka he muokkasivat purjeveneeksi, johon tehtiin hytti ja masto. Saariviikonloput olivat lapsille mieluisia. Kun oli rantauduttu, alkoi seikkailu. Saari piti kiertää ja kerätä rannoilta sinne ajautuneita appelsiineja, munakennoja ja muita aarteita. Saaressa sai uida ilman rajoituksia ja kyllä lapset sen tilaisuuden käyttivätkin. Usein Kastellit jäivät yöksi saareen. He yöpyivät teltassa tai veneessä. Muutenkin uinti kuului lasten kesäharrastuksiin.
– Aina sitä oltiin ulkona ja uitiin. Joskus oltiin ihan sinisiä ja tutistiin vilusta, kun tultiin kotiin, Pertti muistelee. Huolettomat poikavuosien kesät olivat aurinkoisia.
Ilmari Kastell myi Jolly Boyn 1950-luvun lopulla. Noihin aikoihin hän osti kesämökin Ruottalosta, joka oli vielä tuolloin saari. Sinne mentiin veneellä Kylmältäniemeltä.
