Kaarlo Meskus, 73, istuu helmikuisena pakkaspäivänä Pattijoen seurakuntatalolla ja tuntee olonsa kotoisaksi. Ympärillä on kymmeniä vanhoja naapureita.
– On mukava nähdä vanhoja kavereita, Meskus kertoo.
Vieressä istuu vanha leikkikaveri Matti Torvela, jonka kanssa hän lapsena tuli ampuneeksi ritsalla oravia niin kuin monet muutkin suomalaiset pikkupojat siihen aikaan, kun ei ollut muuta tekemistä.
– Kun osui ja putosi alas, niin tuli kauhean paha olo, muistelee Torvela.
Meskuksella on Kotirannalla vieläkin vanha synnyinkoti omistuksessaan. Nyt se on hänen taukotupansa, jossa on hyvä käydä henkeä vetämässä.
Sama pätee muutamiin muihinkin Kotirannan taloihin. Toisaalta osa taloista on vaihtanut omistajaa, ja uudet asukkaat häipyneet jättäen talon tyhjilleen.
Ennen vanhaan kaikki rantalaiset tunsivat toisensa. Kaikki elivät jollain tapaa maataloudesta. Joka talossa oli pari lasta, parhaissa 11. Lapset kävivät samaa koulua Pattijoella. Moni heistä pyörähti koulumatkallaan talvisin lämmittelemään naapurissa, vaikkapa Pietilän talossa Torniossa.
– Tavallaan oli yhteen puhaltamisen meininki, muistelee Leila Pakarinen.
1930-, 1940- ja 1950-luvulla syntyneet kotirantalaiset eivät ole unohtaneet toisiaan. He kokoontuvat säännöllisesti yhteen Olkijoen kylätalolle muistelemaan menneitä. Tapaamiset alkoivat vuonna 2006 Arvi Pietilän kutsumana.
– Teidän kanssa on niin kiva olla, sanoo Pietilä yksinkertaisesti.
Yleensä tapaaminen on elokuussa, niin tänäkin vuonna.
Tapaamisen alussa Arvi Pietilä kertoo kuulumisia. Rantalaisia on taas yksi enemmän, sillä vauva on syntynyt. Toisaalta yksi rantalainen on juuri kuollut, ja hänen muistoaan kunnioitetaan hiljaisella hetkellä.
Kaikki paikalla olijat esittäytyvät. Kuka on kenenkin lapsi mistäkin talosta, kuka esikoinen, kuka kuopus, kuka sieltä keskiväliltä. Jotkut ovat vain "sammaa porukkaa" kuin aiemmatkin.
– Aivan hirveästi ovat muuttuneet. Naapurin poikaa en tuntenut, nauraa Raahessa asuva Armi Alila, omaa sukuaan Skinnari.
Kotiranta muuttuu. Se sijaitsee taajaman kyljessä.
– Kotirannan kylä kasvaa. Joka vuosi tulee yksi talo lisää, Eero Siniluoto sanoo.
Kylä ei ole kuin ennen. Vanha kylä elää vain muistoissa.
– Lehmiä oli meidän nuoruudessa lähes joka talossa, yhteensä ehkä 80 nautaa. Nyt ei näy yhtään lehmää, paitsi merenrantakarjaa, joka on Jokelankylältä.
