1980-luvulla Raahen Linnoituksen shakkikerhossa hermostuin vetäjien tivaamiseen. Kun olin tehnyt siirron, he tahtoivat tietää, miksi tein sen.
Äh!
Kysymys oli hankala, koska yleensä ottaen minulla ei ollut minkäänlaista ajatusta siirron syystä. Tai selitys oli se, että siirto oli ylipäätään mahdollinen. Vastustajan nappuloita ei ollut edessä ja joskus saatoin päästä jopa lyömään jonkin vastustajan nappulan laudalta. Vastaukseksi ei vain tuntunut kelpaavan, että kunhan nyt vain jotain siirtääkseni, siirsin noin. Olisi pitänyt ajatella, miten siirto vaikuttaa loppupelin kulkuun. Shakkia pelatessa ei kannata elää hetkessä.
En ole pelannut shakkia vuosikymmeniin, mutta nuo pelinkeskeytykset ja selityksen tivaamiset ovat jääneet mieleen. Tivaajat kun olivat – totta kai – oikeassa.
Shakissa jokaiselle siirrolle on suotavaa olla selitys. Jos ei ole, edessä on todennäköisesti tappio hyvin nopeasti. Usein sain kumminkin pelata jonkin aikaa, kun vastustaja ei viitsinyt uhkailla kuningastani ihan heti, vaan hankki laudalle kolme tai neljä kuningatarta.
Miksi on ylipäätään hyvä kysymys kaikessa tekemisessä. Arjen ja rutiinien vyöryessä päälle ei voi joka hetki pysähtyä miettimään tekemisiensä syitä eikä edellistä päivää ole järkevä pohtia koko yötä, mutta tekemistensä syiden pohdinta on säännöllisin väliajoin aika hyödyllistä. Siitäkin huolimatta, että selitys voi olla se, että muutakaan ei vain tullut mieleen.
Shakkikerhon jälkeen törmäsin yhtä innokkaaseen uteluun yliopistossa. Esseen kirjoittamisessa ei riittänyt, että sai 12 sivua puolentoista rivin rivivälillä täyteen, vaan suotavaa oli, että käyttää jotain teoriaa ja metodia kirjoittaessaan. Tekstissä kun kuulemma on aina jokin teoria ja suotavaa on, että on siitä itse tietoinen.
Esseetä kirjoittaessakin pohdinta jäi monesti hyvin vaillinaiseksi. Tärkeintä oli vain päästä lyömään viimeinen pilkku, jotta esseen sai palautettua ajoissa. Kiire tuntui shakkia pelatessa ja esseetä kirjoittaessa hyvältä selitykseltä.
Miksi kirjoitin nyt tämän? Siis sen lisäksi, että minulla sattuu olemaan kolumnivuoro. Siksi, että Raahen Linnoituksella oli viikonloppuna 60-vuotisjuhlaturnaus, jota sain käydä kuvaamassa. Raahen Hovin kabinetissa oli hiljaista kuin, no, shakkiturnauksessa. Yritin hiippailla niin, että kukaan pelaajista ei häiriintyisi ja sekoaisi suunnitelmissaan. Keskittyminen ja pohdinta oli niin intensiivistä, että ilmasta saattoi melkein lukea kysymyksen miksi.
Onnea Linnoitus! Ette tehneet minusta shakinpelaajaa, mutta jotain jäi mieleen. Esimerkiksi se, että sotilaan siirtäminen tornin edestä ei ole hyvä aloitus.