Hyväntuulinen Oiva Kalliokulju, 96, ottaa vieraat vastaan toisen kerroksen asunnossaan herrasmiehen elkein. Kotoa löytyy puntit ja jumppamatto. Älypuhelin on pöydällä. Piirongin päällä on kuvakavalkadi lapsista, lastenlapsista ja lastenlastenlapsista.
Raahelainen teräsvaari pitää huolta kunnostaan. Hänen mukaansa sotaveteraaneja autetaan nykyisin monin tavoin. Kalliokulju kertoo kotona käyvästä jumpparista ja muusta kotiavusta.
– En voi moittia mitenkään meidän kohtelua, hän kiittää.
Kansallinen veteraanipäivä 27.4. on Kalliokuljulle juhlapäivä. Hän sai rintaansa Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitalin.
– Se on tunnustus myös siitä, että veteraanien ei enää tarvitse olla hiljaa.
– Ei sotavuosista uskaltanut puhua, eikä oikeastaan halunnutkaan.
Kalliokulju muistaa, kuinka veteraanien osaksi tuli pilkkahuutoja, kun he osallistuivat kahden vuoden välein oman prikaatinsa tapaamiseen ja marssivat rivistössä kadulla.
– Nyt ei enää huudella, hän sanoo.
Oulaistelaisessa maatalossa kasvoi viisi veljestä ja kaksi sisarta.
– Olin kuopus ja äidin poika. Lapsi vielä, kun kutsu tuli.
19-vuotiaana sotataipalelle lähtenyt nuorukainen koulutettiin Hämeenlinnassa panssaritorjuntaan.
Liikutus valtaa miehen, kun hän kertoo ankarista Ihantalan taisteluista. Venäläiset tulivat voimalla päälle, osalta suomalaisista pettivät hermot ja he pakenivat. Miehiä juoksi vastaan, kun Kalliokuljun joukko marssi kohti rintamaa.
– Se oli pahinta, jos upseereista joltakin meni kantti, hän sanoo.
Taistelulähettinä kolme vuotta JR 12:ssa palvellut Kalliokulju joutui moneen tiukkaan tilanteeseen, ja miehiä meni viereltä. Moni hyvä ystäväkin kaatui.
Hän on usein miettinyt, miten hän selvisi. Yhdessäkin taistelussa he olivat kahden tulen välissä, kun takaa tulevien omienkaan tykistötuli ei ylettynyt vihollisen puolelle asti.
– Miksi hän, eikä minä, sitä usein pohti ja asiaa oli usein yläkertaan, hän sanoo.
– Kyllä uskon, että suojelus oli mukana, hän tuumii.
Jatkosodan jälkeen piti lähteä ajamaan saksalaisia pois Lapista. He kokoontuivat Kontiomäelle, josta marssit alkoivat.
– Se tuntui pahalta, kun olivat olleet niin hyviä aseveljiä meille. Mehän emme saksalaisten touhuista tienneet rintamalla mitään, hän kertoo.
Aseveljeys vaihtui nopeasti vihollisuudeksi, kun saksalaiset miinoittivat perääntyessään tiet ja tienvieret.
– Meidän eteneminen oli hidasta, saksalaisilla oli motorisoidut joukot. Venäläiset kysyivät, että tulevatko he auttamaan. Sehän olisi tarkoittanut miehitystä. Suomi ei suostunut.
Kalliokulju muistaa senkin, kuinka he joen toiselta puolelta katsoivat, kuinka Rovaniemi paloi.
– Oltiin nälkäisiä ja tiedettiin, että saksalaisilla olisi leipää, hän kertoo kuinka nälkäkin antoi puhtia etenemiseen.
Suomalaiset seurasivat saksalaisia Sodankylään asti, sitten alkoi marssi takaisin.
Kalliokulju kertoo, että marssi ei enää tuntunut edes marssilta, vaan se oli olotila.
Kalliokulju selvisi 3 vuoden sotamatkoistaan haavoittumatta, mutta mieleen taistelut jäivät vuosikymmeniksi.
– Kun lapset olivat pieniä, huusin öisin painajaisia, hän kertoo.
Unessa häntä lähestyi aina panssari, eikä hän saanut panssarinyrkkiä altaan kaivettua millään. Unistaan hän ei lapsilleen kertonut muuta kuin, että ne olivat pahoja unia.
– Muutama vuosi sitten painajaiset onneksi jäivät pois, hän kertoo.
Oiva Kalliokulju on syntyisin Oulaisista, mutta muutti 1949 Raaheen, joka oli silloin noin 3 000 asukkaan pikkupaikka.
– Muistan sen, kuinka niittivasaran pauke kaikui yli kaupungin, kun Ruonalla tehtiin sotakorvauslaivoja.
Raahessa Kalliokulju osti kaivon, pumppukaluston ja veneen, jolla hän kuskasi juomavettä Varvista laivoille. Hän täytti vajaan 3000 litran tankkia kaivovedellä ja sai hankittua palokunnan hylkäämiä letkuja varusteikseen.
Kun vesijohto ja viemärit tulivat, vedenkuljetus loppui, mutta Kalliokulju sai aina jostakin töitä.
Pisimmän työsaran hän teki Seminaarin alueen talonmiehenä, ensin Seminaarin ja sitten Pitkänkarin ja Tekun kouluilla.
Eläkevuosina sopiva osake löytyi Sovionkadulta, josta Kalliokulju osti asunnon jo rakentamisvaiheessa.
Vaimo Tuulikki kuoli jo 1994, ja siitä saakka Oiva Kalliokulju on asunut yksin. Pariskunta koulutti neljä lasta.
– Sanoin lapsille, että kun katsotte minua, minä olen nolla. Jos haluatte muuta, lukekaa, ja lapset lukivat.
Hän on iloinen siitä, että suku on kasvanut eri puolilla Suomea. Lähimmät lapset asuvat perheineen Kokkalassa ja Oulussa.
Oiva Kalliokulju
Syntynyt 10.4. 1923 Oulaisissa maanviljelijän suurperheeseen.
Astui palvelukseen 15.1.1942 ja osallistui jatkosotaan ja Lapin sotaan.
Osallistui Äänisniemen, Vienan Karjalan, Hiisjärven, Ihantalan ja Pohjois-Suomen taisteluihin.
Muutti Raaheen 1949 vasta vihityn vaimonsa Tuulikin, o.s. Turpeisen kanssa.
Teki monenlaisia työmiehen hommia, kunnes pääsi talonmieheksi Seminaarin koululle 1962.
Perheeseen syntyi kolme tytärtä ja yksi poika.
Jäi Raahen teknisen tietokoneoppilaitoksen talonmiehen tehtävistä eläkkeelle 1988.
Vaimo Tuulikki kuoli 1994.
Asuu yksin ja saa kotiapua. Kulkee jumppaamassa ja tapaamassa ystäviä.
Ikätovereista suurin osa on jo edesmenneitä, mutta Raahessa asuu vielä yksi rippikoulukaveri, Veikko Ranta-Eskola.
