Paavolan Hemminkankaalla käynnistettiin miltei tasan 70 vuotta sitten erääksi maan eturivin toimijoihin luettava karjalaisten seura. Ensimmäiseksi puheenjohtajan vetovastuuseen asetettiin tuolloin Ruskealasta juuret omaava Matti Virtanen.
Paavolaan on muuttanut evakkoja runsaasti muun muassa Jaakkimasta, Lumivaarasta, Lahdenpohjasta, Läskelästä, Sortavalan sedulta, Hiitolasta sekä kaukaa Salmista. Monella on myös juuret Viipurin seudulla sekä Vienan Karjalassa. Seuraan kuuluu myös pohjoisemmasta muun muassa Paanajärven jylhistä maisemista sotien myrskyistä muuttaneita.
Kulttuuripitoiseen juhlaohjelmaan oli saatu monia tunteisiin vetoavia esityksiä paikkakuntalaisilta. Karjalaisen tavan mukaan sukulaiset ja tuttavat jakavat yhteisöllisyyden. Runoratsulle noustiin tämän tästä – tietysti laulu helkkyi ja kajahteli sekä Pytinkikuoron että Aikastenmiesten esittäminä.
Seuran puheenjohtaja Ellen Pesonen sanoi puheessaan Suomi 100 -juhlavuoden sattuvan samanaikaiseti. Suomen sukulaisuutta ja kielisukua ovat karjalaisten lisäksi inkeriläiset. Sulautumista ja yhdessä elämistä on ollut rankkojen kokemusten jälkeen pitkä taival, sopeutumista on tarvittu ja haasteet on otettu yhdessä vastaan.
Valtuuston puheenjohtaja Päivi Eskola totesi, että karjalaisuuden voimavarana on ollut vaikeina aikoina rakkaus elämää kohtaan. Karjalaiset ovat tuoneet paljon väriä, uusia tapoja ja kulttuurin rikkautta jäyhien pohjalaisten kanssa ripirinnan elämisessä – arki ja juhla on kohdattu ja toinen toisiltamme opittu.
Juhlapuheen pitänyt Jaakkiman Sanomien päätoimittaja Tea Ikonen peilasi Suomen muutosten vyöryä historiassamme. Hän luovutti myös muistomitalin Kerttu Tirille hyvästä kotiseutulehtien aineistojen tuottamisesta.
Pohjoisen piirin tervehdyksen juhlivalle seuralle toi puheenjohtaja Ahti Pyörnilä ja sihteeri Riitta Rahikkala. Vaikka karjalaiset aikanaan revittiin juuriltaan – jopa kahdesti – on usko paremmasta tulevaisuudesta säilynyt.
Karjala on silti aina muistoissa ja toivotaan, että Karjalaa pidetään jatkuvasti esillä myös päättäjien ja pöydissä. Turhaa lienee karjalaiselta kysyä kaipuunsa syytä, sen voinee parhaiten kuulla Veikko Lavin Evakkolaulusta.
Viipurilaisen mummoni muisteloista kirjoittamani runot:
Mummun Omenapuu
Tammisuolla kukki omanapuulehto
seol kui Viipurii sydän ja kehto
En unohda kotia sitä somaa
en synnyinseutua rakasta omaa
Ei kultaruusuja se lainkaan anna
ei rikkautta suurta isoa kanna
Siel ain oottaa lämmin syli ja sydän
parempaako mistään koskaan löydän
Omenapuutaan muistaa mummu
se muisto ja kaiho ei koskaan sammu
Tunteeni Karjalan lauluista salaan
viel Luojan luonakin niihin mä palaan
Muistahan mie
Siin siintää miu Salakkalahti, ol linnassa ain Torkkelin mahti Vaik kerrankii se isosti pamahti, siin sekos sotapoikakii tahti
Ol Papula ja Tammisuo, ol Kolikkoimäkii – ah Viipur tuo Ja sitte ku männöö Monrepoo luo, jo näkkyyp kaarisillat korreet nuo
Ol Pyöreetorni, ol Pattermäk, siit Talikkalaa ja Kelkkalaaki näk Nii kauniist kukahteli Palulapuistoo käk, sen kuul Linnasaareki väk
Ol viel Saunalahti ja Sorvalii, ol Siika- ja Tervasaar ja Neitsytniemii Ol se miu rakkaihe muistojen tieni, sil kukassa on nytkii valkovuokko pieni
Nii kävelen Käremäkkeen ja Kangasrantaan – ja Lepolassa tai Ristimäel - meijä siunataan viimeseen hietasantaan, ja miu kyynel vier Viipurlahen rakkaan rantaan
