Luulisi, että jokapäiväinen keskustelu kuolemasta, kuolevien ihmisten kohtaamisesta ja surevien lohduttamisesta tekisi ihmisestä hauraan.
Eläkepäivilleen joulu alla siirtyvälle sairaalapastori Marja-Liisa Matalalle ei ole käynyt näin. Hän on kymmenien työvuosiensa aikana – ja niistä huolimatta – säilyttänyt sekä herkkyytensä että voimansa.
Marja-Liisan, kotoisammin Maisan, sydämen voima on ollut ja on rehellisyys ja tavallisuus. Ja mikä voisi pitää tiukemmin kiinni elämän realiteeteissa kuin juuri kuolema, jota kukaan meistä ei voi väistää.
– Tämä työ on antanut realismia ja ymmärrystä elämästä. Tämä kaikki voi päättyä milloin tahansa, Maisa sanoo.
Työnsä Maisa on saanut rakentaa itse. Kun hän aloitti Raahen sairaalan sairaalapastorina vuonna 1988, edeltäjä ei oli jo lähtenyt toiselle paikkakunnalle.
Nyt kun Maisa on jo suorastaan yhden ihmisen instituutio, tuhansien ihmisten matkan pään läsnäolija, ja vielä suuremman omaisten joukon matkakumppani, tuntuu hassulta, että kaikki alkoi lähes tyhjästä.
– Pitkään ajattelin, että eihän minulla ole täällä mitään virkaa. Aloin kuitenkin keskittyä perustyöhöni sairaalassa ja laitoksissa. Siitä se lähti. Tänä päivänä ei voisi kuvitellakaan, että sairaalapastoria ei olisi. Työn merkitys on kasvanut valtavasti.
Tavallisuus on asenne, jolla Maisa lähestyy potilaita, sairaalan ja laitosten henkilökuntaa ja omaisia.
Hän ei pue päälleen erillistä ”työminää”, vaan pyrkii olemaan oma, aito itsensä kaikissa tilanteissa.
Työnsä myötä hän on kasvanut omaksi itsekseen, saanut toteutua työnsä kautta.
– Työ on elämistä hoitajien arjessa. Olen samalla tasolla heidän kanssaan, vaikka minulla on papin kaulus. En koe ollenkaan olevani jokin hengellinen erikoisihminen. Ihanaa, että ei tarvitse näytellä vaan voi olla sitä mitä on.
Samalla jalat maassa -asenteella Maisa lähestyy kuolevaa potilasta. Hän ei ole heti tarjoamassa jotakin, vaan kysyy, mitä potilas toivoo. Tavallisimmat asiat, joita papilta lähdön hetkellä halutaan, ovat synninpäästö, Herran siunaus ja Isä meidän -rukous.
– Herran siunauksen luen usein. Siinä kiteytyy olennainen: ”ja antakoon sinulle rauhan”.
Maisa ei kysele potilaan uskonnollisuuden perään lainkaan. Sillä ei ole hänelle merkitystä.
– Jätän ihmisen täysin Jumalan haltuun.
Sen sijaan kun omaiset pyytävät pappia käymään potilaan luona, Maisa varmistaa, ettei potilas ole papin vierailua vastaan.
Kuolinvuoteella monet miettivät elämäänsä. Monet ovat todenneet Maisalle, ettei elämä ole aina mennyt hyvin, mutta parasta on yritetty.
– Ihmisille jää ikävä elämää ja varsinkin ikävöimään jääviä lapsia ja lastenlapsia.
Kuolevan kanssa vietetyssä hetkessä kolme asiaa kohtaavat toisensa: fyysinen ruumis, ihmisen psyyke ja sielu.
– Se on pyhä kohtaaminen. Papin läsnäolo siinä hetkessä usein rauhoittaa sekä omaiset että potilaan.
Monet sanovat papille, etteivät tiedä onko taivasta olemassa. Jos taivas on, siellä tekisi mieli kalastaa ja joku haluaisi rakentaa siellä vielä talon.
Viimeisissä keskusteluissa voi siis olla huumoriakin, joka helpottaa.
Kuolema pelottaa ja ahdistaa ihmisiä. Puheet ja lohdutus eivät auta, mutta läsnäolo auttaa.
– Kuolemasta puhuminen ei ole minulle vaikeaa. Pitkät siunauskeskustelut ovat hyvin antoisia, niissä käydään vainajan koko elämä läpi. Se on minun juttuni, koska haluan puhua hautajaisissa rehellisesti ja onneksi suurin osa antaa siihen luvan.
Maisa pääsee nyt miehensä Tuomon kanssa samalle viivalle ja eläke-elämää aletaan elää yhdessä. Edessä on lastenlapsia, matkustelua, penkkiurheilua ja monenlaista mukavaa... mutta ne ihmiset. Kaikki ne ihmiset, joita työ on tuonut lähelle.
– Heitä tulee ikävä.