Lähimetsässä silmiini osui kaukana käyskentelevä hevonen, joka minun laillani nautti kauniista metsästä. Se vaelteli puiden välissä näykkien hyvällä ruokahalulla varpuja suuhunsa kuin jokin sadun ruskea yksisarvinen.
Tietokone raksutteli päässä tovin, ennen kuin tajusin, ettei se ollutkaan hevonen, vaikka sillä ei ollut sarvia kuten hirvellä.
Kun jalkani alta pääsi risahdus, kesti siltäkin kauan tajuta, että minä en ollut metsästäjä. Sen silmistä näki, että se pelkäsi pahinta. Ihana tuokio metsässä oli ohi.
Elämässä on sekunteja, jolloin tiedostaa ehkä enemmän kuin monina päivinä.