Televisiouutisten ja ajankohtaisohjelmien katsojat ovat ehkä kiinnittäneet huomiota siihen, että nyt kun puhutaan erityisen paljon vanhusten huonosta hoidosta, sitä kuvittavissa videoissa näkyy vanhusten jalkoja, käsiä ja kehoja, mutta ei kenenkään päitä.
Lehtikuvissa näkyy vanhusten selkiä ja tummia silhuetteja valoa vasten. Suonikkaat, elämää nähneet kädet ovat hyvää kuvamateriaalia.
Ja kun lasten päivähoidosta puhutaan, kuvissa näkyy juoksevia jalkoja, ruokamotteja, tyhjänä heiluvia päiväkotikiikkuja – ei juurikaan yhtään kokonaista lasta.
Jo vuosia sitten päiväkodeissa ja kouluissa alettiin kysyä vanhemmilta lupaa siihen, saako lapsi näkyä lehden kuvassa. Muistan, kun sain lapun kouraani, en nyt tarkkaan muista, olisiko ollut noin 20 vuotta sitten. Kysymys oli muotoiltu jotenkin niin, että tuntui ikävältä vastata kyllä. Hyvä, etten automaattisesti ruksannut, että ei saa, kunnes muistin, että hei, minähän olen lehdessä töissä!
Mutta yhä useampi ruksaa kohdan, että ei saa.
Kun sosiaalipuoli haluaa kohdella kaikkia asiakkaitaan samalla lailla, niin nyt nähtävästi myös vanhukset luetaan lasten kaltaisiksi. Heitä ei saa kuvata ilman omaisten lupaa. Vanhuksista, jotka ovat eläneet itsenäisen elämän, on tullut omaisten omaisuutta. Päättyykö itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus vanhainkotiin?
Itse törmäsin tähän ilmiöön viimeksi käydessäni Kirkkokadun päiväkodissa tekemässä juttua teknologiaseikkailusta. Kokonainen ryhmä lapsia purjehti kamerani ohitse. Ketään heistä ei saanut kuvata lehteen. Monessa ryhmässä oli vain 1–2 lasta, joita sai kuvata.
Arvatkaa, miksi Seea ja Silja olivat monessa kuvassa? He olivat niitä, joita sai kuvata. Suuri kiitos siitä Seean ja Siljan vanhemmille!
Ja miten tämä selitetään niille lapsille, jotka siellä jutunteossa haluavat tulla kuvaan ja joita ei saa kuvata?
Kerroin vanhempien mielipiteestä kerran niille Tikkalan koulun viidesluokkalaisille, joita ei saanut kuvata, ja he olivat aika hämmästyneitä.
Kaiken kaikkiaan lehtikuvaaminen on hyvin hankalaa, sillä edes kuvan taustalla ei saa olla näitä lapsia, joita ei saa kuvata.
Ja mihin tämä johtaa? Siihen, että jotkut ovat esillä enemmän kuin muut. Siihen, että lasten ja vanhusten kasvot ja habitus ovat vaarassa hävitä kokonaan mediasta.
Mikä siinä kasvottomuudessa meitä muka viehättää?
Vanhempien halu suojella lapsiaan on ymmärrettävää, mutta kuinka sitten selitetään se, että monet lapset ovat samaan aikaan esillä kasvoillaan paljon laajemmassa mediassa, Facebookissa?
