Pajut ovat kevään ensimmäisiä kukkijoita. Aluksi kukinto piilottelee ruskean suojuslehden alla. Vähitellen suojuslehti saa väistyä, ja esiin putkahtaa silkinvalkoisen karvan peittämä soma nappi, pajunkissa.
Vasta siinä vaiheessa kun routa on sulanut, alkaa varsinainen kukkiminen. Valkoisen pörrökarvan keskeltä putkahtaa esille keltaisia heteitä ja vihertäviä emin luotteja.
– Poikapajujen kukat ovat keltaisia ja tyttöpajujen vihreänsävyisiä, biologi ja kasviharrastaja Vuokko Moisala kertoo.
Samoihin aikoihin kukkien kanssa heräilevät ensimmäiset hyönteiset. Ensimmäisiä ruokavieraita ovat nälkäiset ja pörröiset kimalaiskuningattaret. Ne ovat tulevan kesän kimalaisyhdyskuntien kantaemoja. Jotta ne pystyisivät aloittamaan pesän rakentamisen ja munimisen, ne tarvitsevat ravinnokseen siitepölyä ja mettä. Kukkivan pajun löytyminen on tälle kevään pörisijälle elinehto.
Pajun oksat, versot ja varret ovat puolestaan tärkeää ravintoa jäniksille.
Ennen vanhaan pajuja kerättiin myös karjanrehuksi, Vuokko Moisala kertoo.
– Muistan kuinka pikkutyttönä sain riipiä pajunlehtiä mummolan lampaille. Talveksi lampaille valmistettiin pajuista lehtikerppuja, mutta siihen työhön olin vielä liian pieni.
Pajujen suku (Salix) on laaja. Lajeja on maapallolla viitisensataa. Meillä luonnonvaraisia pajuja on reilut 20 lajia.
– Tutuin ja yleisin on kiiltopaju, jolla on nimensä mukaisesti kiiltävät lehdet. Suvun suurikokoisin on raita, jonka puumainen muoto saattaa olla parinkymmenen metrin korkuinen, kun taas tunturien vaivaispaju jää vain sormenmittaiseksi.
Monet pitävät pajua vitsauksena, mutta kasviharrastajan näkemys on paljon myönteisempi.
– Paju on luonnostaan pioneerilaji, joka on tuttu ja tyypillinen täällä meidän maankohoamisrannikoilla.
Pajun sukunimi Salix viittaa kasvin rohdoskäyttöön. Venäjällä pajunkuoresta valmistettua uutetta on käytetty kihtilääkkeenä, uute nimittäin tehostaa elimistöön kertyneiden virtsahappojen eritystä.
Pajunkuori maistuu karvaalle. Maku johtuu kasvin sisältämistä parkkiaineista.
Kirjassaan Kasvilääkintäopas venäläissyntyinen lääkäri Ljudmila Rumjantseva kertoo, että pajua käytetään tulehdusta poistavana ja ripulia estävänä rohtona. Pajun parkkiaineet lisäävät veren hyytymistä, hidastavat verenvuotoja ja supistavat paikallisesti verisuonia, joten rohdosta on hyötyä esimerkiksi haavaisen paksunsuolentulehduksen hoidossa. Paju hillitsee myös sienien ja bakteerien kasvua.
Myös professori Toivo Rautavaara arvosti pajun lääkinnällisiä ominaisuuksia. Kirjassaan Miten luonto parantaa Rautavaara kirjoittaa: "Ranskassa on pajun "kissoja" käytetty antiafrodisiakumina, liian kuumien lemmentunteiden jäähdyttämiseen. Professori Renon käytti pajunkissauutetta menestyksellisesti sotakauhun lääkitykseen. Tämän rohdon rauhoittava vaikutus ilmenee myös ruoansulatuselimistössä liikahappoisuuden hoidossa".
Monikäyttöinen
Moneen vaivaan soveltuvan lääkkeen raaka-aine, pajunkuoriuute, valmistetaan sekoittamalla ruokalusikallinen (10g) kuivattua kuorijauhetta 2 desiin kuumaa vettä. Seosta kiehutetaan 5 minuuttia, sitten siivilöidään. Keite juodaan kahdessa osassa päivän mittaan.
Myös pajun lehtiä voi käyttää, niissä on salisylaatteja huomattavasti vähemmän kuin kuoressa.
Pajun tulehdusta ja kipua poistava vaikutus ei ole yhtä tehokas kuin lääkkeiden. Toisaalta pajun käyttö ei aiheuta sivuvaikutuksia, kuten mahaoireita.
Kiinalainen, egyptiläinen, kreikkalainen, intialainen ja roomalainen kansanlääketiede ovat tunteneet pajunkuoren käytön tuhansia vuosia. Pajurohdosten valmistukseen ja käyttöön opasti mm. Egyptissä 1500 eaa. kirjoitettu ote Ebersin papyruksesta. Pajurohdosten nykyisen käytön keksijänä pidetään pastori Edmund Stonea, joka keksi kokeilla pajua malarian hoitoon 1750-luvun Englannissa. Rohdoksissa tehoaineena toimivan salisiinin eristäminen pajun kuoresta vuonna 1829 aloitti kehitystyön, joka johti ehkä maailman eniten käytetyn lääkkeen, Aspirinin, syntyyn. (Lähde: Wikipedia).
