Lokkien joukosta erottui muita valkoisempi siivekäs. ”Osaapa olla kirkkaan valkoinen lokki”, oli Keijo Pyhtilän ensimmäinen ajatus.
– Sitten katsoin kiikarilla ja huomasin, että sillähän on kaula mutkalla aivan kuin harmaahaikaralla. Jalohaikara!
Valkopukuinen lentäjä louhotteli tulemaan pohjoisesta päin ja ylitti Rivin kalasataman juuri samoilla hetkillä, kun Keijo Pyhtilä hamusi käsiinsä kameraa. Kun toimintavalmis kuvausväline oli käsissä, jalohaikara liiteli jo lähellä Lohenpyrstöä.
Mutta peli ei ollutkaan menetetty. Haikara kaartoi tulemaan takaisin. Ja melkeinpä kameran edessä se yritti laskeutua. Ei maahan eikä veteen, vaan kalasataman koivun oksille. Ja kamera lauloi.
Jalohaikaroita on osattu Raahen rannoilla jo odotella. Laji on runsastunut asuinalueillaan Keski-Euroopassa ja Mustanmeren ympäristössä voimallisesti. Baltian maihin jalohaikara teki maihinnousun tämän vuosituhannen alussa.
Ensimmäinen Raahen vierailu oli mykistävä. Valkoinen haikara törrötti Kuljunlahdella terästehtaan sulavesissä joulukuun pakkasessa vuonna 2006. Viime talvena jalohaikara nähtiin samoissa maisemissa. Onnistuiko talvehtimisyritys, siitä ei ole tietoa kumpaiseltakaan kerralta.
Keijo Pyhtilä oli lukenut talvehtijoista lehtien palstoilta. Mutta kun harvinaisuuden onnistuu saamaan spontaanisti silmien eteen ja vielä kameran ulottuville, se on elämys.
– Kyllä siinä pulssi nousi.
Jalohaikaran lähisukulaisia harmaahaikaroita Keijo Pyhtilä on nähnyt ja kuvannutkin Pattijokisuun maisemissa jo vuosien ajan.
– Niitä saapuu kiertelemään aina näin loppukesästä. Suurin näkemäni parvi on seitsemän yksilöä. Harmaahaikaran ääni on suoraan sanottuna ruma. Eihän minkään luontokappaleen äänen pitäisi periaatteessa paha olla, mutta pakostakin säikähtää, kun harmaahaikara yhtäkkiä korvan juuressa rääkäisee.
Myös kaulushaikara on äänekäs. Näitä pulloon puhaltajia ja sumutorven soittajia on saatu kuunnella Pattijokisuulla jo vuosikaudet. Mutta harva on päässyt tätä lajia näkemään: niin etevä se on piilottelemaan ruovikkonsa kätköissä.
Haikaroiden sukukunnan tunnetuin lienee kattohaikara. Suurikokoinen, valkoisenmusta ja punanokkainen vauvanyyttien kuljettaja. Keski-Euroopassa ja Baltian maissa tätä lajia pidetään onnenlintuna, jota houkutellaan pihapiirin asukkaaksi monin tavoin. Niinpä monen talon katonharjalle kiinnitetty kärrynpyörä pesänperustajaa odottelemaan. Sen sijaan sähköyhtiöille laji on kauhistus. Kattohaikara on nimittäin hoksannut, että voimalinjojen pylväsrakenteisiin on kätevää rakennella suurikokoinen risulinnake. Seurauksena on ollut oikosulkuja ynnä muuta ikävää.
Suomen pesimälajiksi kattohaikaraa vasta odotellaan. Yhden kerran pesintä on tapahtunut, se oli Kosken kunnassa vuonna 2015, mutta uutta yritystä ei tiettävästi ole siunaantunut.
Keijo Pyhtilän kohdalle kattohaikara on osunut yhden kerran.
– Vuonna 1994 onnistuin näkemään, kun meren yllä Säikänlahden edustalla lensi kaksi kattohaikaraa. Komeita olivat.
Kohti pohjoista
Haikaroiden elinpiirit kasvavat vuosi vuodelta laajemmalle ja yhä pohjoisemmaksi.
Jalohaikara oli Suomessa vielä 90-luvulla huippuharvinaisuus. Viime kesänä päästiin todistamaan ensimmäistä pesintää ja neljän poikasen kuoriutumista Porvoossa. Pesintä tapahtui harmaahaikaroiden yhdyskunnan suojissa.
Harmaahaikara ei ole vielä todistettavasti pesinyt Raahen seudulla. Harmaahaikara luokitellaan Suomessa elinvoimaiseksi lajiksi, parimäärä on jo 700–1 000.
Harmaahaikarat pesivät pääasiassa rannikkoseuduilla, viime vuosina laji on levittäytynyt myös sisämaahan.
Kaulushaikaralle muodostui Perämeren pohjukkaan hieman erillinen pesimäkantansa jo viime vuosituhannen puolella. Pyhäjoen ja Siikajoen välisen rannikko-osuuden ruovikoissa on viime vuosien aikana tavattu kymmenkunta pesintää.
Koko maan parimäärä on jo 1000-1500 yksilön paikkeilla.