Suurin virhe, minkä amatöörihillanpoimija voi tehdä, on lähteä hillasuolle katsomaan, onko siellä hillaa, ilman että ottaa astiaa mukaan. Se on takuuvarma tapa löytää paikka, jossa näyttää olevan valtavasti hilloja ja jonne palattua miettii, missä ne kaikki ovat.
Amatööri voi sortua myös moniin muihin virheisiin, kuten lähteä suolle vasta iltapäivän puolella, kun aurinko porottaa niskaan ja paarmat parveilevat kimppuun ja suon pinnasta voi mitata pyöreät 30–40 astetta lämmintä.
Ammattilainen pistää kellon soimaan aamuneljältä ja lähtee suolle, ennen kuin sinne on ehtinyt kukaan muu ja ennen kuin sää lämpenee, kun ilmassa on kesäyön kosteutta. Sitten voi hyvillä mielin pian puolen päivän jälkeen lopettaa.
Hillakuumeen kourissa ollessa ei tiedä, mikä on suurin vaara: sekö ettei hilloja löydy, vai sekö, että naapuri löytää hilloja enemmän, vaiko se, että hilloja löytyy niin paljon, etteivät ne mahdu mukana oleviin astioihin, ja ne pitää jättää suolle mätänemään tai, mikä pahinta, muiden poimittaviksi.
Miellyttävimmillään hillakuume on silloin, kun yhdellä kumarruksella saa poimittua kourallisen ja kun askel kourallisesta toiseen ei ole metriä, kahta pitempi.
Suon yli ei pitäisi mennä hillakuumeessakaan niin että heilahtaa. Jokainen askel suolla on puntaroitava. Kantaako tämä sammalikko, onko tuo juova upottava suonsilmä? Onko vasemmalla oleva oranssinpunaisena kiiltävä mätäs parempi kuin oikealla oleva keltaisten täplien turpas, vai onko se silkkaa kuumehouretta?
Joskus vaan sitten joutuu kulkemaan soita pitkin rääpien niitä marjoja, jotka jäivät mättäisiin jäljelle siltä henkilöltä, joka tuli suolle samalla autolla ja samassa veneessä ja jolla on parempi selkä ja pitemmät jalat.
Saatujen hillojen määrä riippuu monista tekijöistä. Poiminnan keskeyttäminen juonnin tai syönnin ajaksi saattaa vaikuttaa turmiollisen raukaisevasti, sillä hillojen poiminta 20–50 metrin välein olevilta harvahillaisilta mättäiltä alkaa vaikuttaa juuri niin järjettömältä kuin se todennäköisesti onkin.
Jossain vaiheessa on myös päätettävä, aikooko suolla valokuvata ja hoitaa sosiaalista mediaa vaiko poimia hilloja.
Toiveet hillaan lähtiessä saattavat olla korkealla. Muutaman hillan löydyttyä kuume on jo korkealla ja mielessä väikkyy 3 sangon päiväsaalis, mikä muutaman tunnin rämpimisen jälkeen vaihtuu 2 hillalitran todellisuuteen, ja sekin on poimittu kahteen pekkaan.
Mutta hillasuo palkitsee. Tee ensin oma osuutesi. Käy lonkkaleikkauksessa, kuntouta itsesi, pudota muutama kilo, niin maailmankaikkeus rätkäyttää sinulle rutikuivan kesän ja antaa tarjottimella suon, jossa kävely on silkkaa nautintoa, kuten joskus siunatussa nuoruudessa. Alusta on pehmeä eikä upota, ja mättäältä toiselle vaeltaessa saa vaivan palkkaa.
Hilla on itse asiassa loistava tekosyy kulkea suolla näyttämättä samalla hullulta. Suon energia kohoaa mieleen, ja hillakuume saa kaikki puut, pensaat ja horisontin hehkumaan ihanasti.
Hillasuo on elämän vertauskuva. Se on paikka, missä ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Siellä kuumeen lasku saa miettimään, miksi minä olen täällä, mitä minä täällä teen, olenko minä oikeassa paikassa ja mitä minun pitäisi tehdä, että löytäisin hilloja?
Ja miksi minua aina silloin tällöin lykästää mutta useimmiten ei?
Muutama neuvo hilla-kuumeeseen
Se voi iskeä juuri nyt.
Se ei laske ennen kuin käyt suolla.
Jos et löydä hilloja, osta niitä kaupasta.
Ota suolle mukaan evästä, juotavaa, suolaa, sokeria ja hyvää kuntoa. Suklaapatukka luo itsetuntoa.
Astioista kevein on kerästä reväistävä lastikkapussi, jonka voi laittaa litran muovimittaan.
Lastikkapussit voi pistää täytyttyään eväsreppuun.
