Näitä yhteisiä asioita hoitaessa on hyvä miettiä, miten itse haluaisi tulla kohdelluksi tai kohdatuksi vastaavassa tilanteessa. Nyt kun Suomessa vietetään vanhustenviikkoa, tuli minulle ajankohtaiseksi oikeastaan ensi kerran miettiä, minkälaista vanhuutta itse haluaisin viettää sitten joskus.
Minun onnellinen vanhuus olisi hyvin paljon samankaltainen kuin appivanhemmillani on ollut. Minusta olisi hienoa, jos voisin elää omassa kodissani mahdollisimman pitkään ja yhdessä mieheni kanssa, kuten appivanhempani ovat saaneet elää jo kunnioitettavat 66 vuotta. Olisi ihanaa, jos lastemme perheet olisivat läsnä arjessamme niin, että he ja heidän mahdolliset lapsensa piipahtelisivat useamman kerran viikossa vaihtamassa kuulumisia ja ehkä samalla vähän tsekkaamassa, että kaikki on meillä vanhoilla variksilla hyvin.
Mahdollista muistisairauttakin potevana ja fyysiseltä kunnoltamme parhaat päivämme aikoja sitten nähneenä omassa kodissa asustelumme sujuisi uuden turvateknologian ja läheisten turvaverkon avulla aika pitkäänkin. Toivottavasti loppuni tulee sitten aikanaan äkkiä, ilman suurempia sairasteluitta. Mutta jos niin ei käy, toivon kärsivällisiä ja kilttejä hoitajia. Ja ettei minua unohdettaisi laitokseen.
Kaikilla vanhuksilla ei ole asiat yhtä onnellisesti kuin appivanhemmillani on. Saattaa olla, että jälkikasvua ei ole tai että he asuvat niin kaukana, ettei mahdollisuutta näkemiseen ole kovin usein. Yhteiskunta tarjoaa kotipalveluja, jossa lääkkeet, ruoka, siivoaminen ja postit hoituvat, mutta aikaa jutteluun ja kuulumisten vaihtamiseen ei ole. Tämä ei ole hoitajista johtuvaa, ja tiedossa on, että he haluaisivat antaa aikaansa vanhuksen kohtaamiseen, mutta mitoitus ei anna myöten.
Tänään maanantaina täällä Raahessa tempaistaan vanhustenviikon nimissä viemällä palvelukeskustemme ja kotihoidon asiakkaita ulos. Toivon, että tempaus saa jatkoa erilaisten vapaaehtoistoimijoiden taholta. Hoitajat ovat tyytyväisiä, kun saavat kaveriksi kipeästi kaivattuja lisäkäsipareja lykkäämään vanhuksia pyörätuoleilla tai taluttamaan käsipuolesta. Ehkäpä vanhus pääsee paikkaan, jossa hän ei ole käynyt pitkään aikaan ja jota ei uskonut enää näkevänsä – ainakaan ilman apua. Ja jos ei kiinnosta kylmään lokakuiseen säähän sukeltaminen, on lehden ääneen lukeminen tai jonkin pelin pelaaminen ihan yhtä arvokasta vaihtelua arjen samankaltaisuuteen.
Ne, jotka ovat nähneet vanhuksen hänestä itsestä riippumattoman yksinäisyyden, tietävät miten merkittävä hetki viikossa se on hänelle, kun joku tulee käymään. Omalla käyttäytymisellämme näytämme mallia jälkikasvullemme, miten me haluamme tulla kohdelluiksi sitten vanhoina.
