Viik­ko­jen pa­niik­ki repesi rie­muk­si

Sonja Sippala käy vielä Raahen lukiota ja Jutta Myllykoski pääsi juuri ylioppilaaksi. –Elokuvaan pääseminen on sellainen tilaisuus, jota ei tule välttämättä ikinä enää toista kertaa, tytöt toteavat.

Reipas kuukausi sitten Jutta Myllykosken isä ja täti vinkkasivat, että oululaisyhtiö Mutant Koala Pictures hakee nuoria näyttelijöitä elokuvaan. Haussa oli muun muassa kaksostytöt tai toisiaan muistuttavat siskokset, joilta taittuu Oulun murre.

Jutta ja kaverinsa Sonja Sippala pähkivät asiaa kuumeisesti. Ajatus elokuvaroolista tuntui erinomaisen siistiltä, mutta uskaltaisiko?

Edellisestä näyttämöroolista oli aikaa, Raahen Teatterin Juhani Ahon Rautatiestä kesältä 2012 asti. Toki Raahen lukion ilmaisutaidon ryhmässä oli tullut touhuttua, mutta että osaisiko sitä vielä...

Kylmäpäisesti tytöt käänsivät auton keulan kohti Oulua 1. marraskuuta. Sielläpä oli yhtiön tiloissa vipinää. Pyrkijöitä oli jonoksi asti ja hetken näytti jo siltä, että Jutan ja Sonjan käynti siirtyy, mutta silloin lyötiin Raahe-kortti pöytään. Listoja mulkattiin sen verran, että ovi tuottaja Sini Kervisen silmien alle avautui.

Tytöt kertoivat itsestään ja harrastuksistaan. Improvisaatioharjoituksessa piti istua puiston penkillä ja arvostella rankasti ohikulkevaa tyttöä. Tilanteessa ajettiin vielä kaverukset toisiaankin vastaan.

–Kotimatkalla iski vähän masennus. Ei tiennyt että on niin huono, Sonja nauraa.

–Oltiin ihan jäässä siinä esiintymistilanteessa. Ajateltiin sitten, että ihan kiva kokemushan tämä oli, Jutta täydentää.

Jälkiviisaasti todettiin miten impro olisi voinut mennä vielä paremmin, mutta tehty mikä tehty.

Valinnoista oli tarkoitus ilmoittaa mahdollisimman pian eli tytöt kävivät tämän tästä luuraamassa yhtiön sivuja.

Ja sitten eräänä päivänä Sonjalla soi puhelin.

–Sini Kervinen siellä kysyi, että olisinko vielä kiinnostunut roolista. Pistin puhelun jälkeen Jutalle viestin, että kohta sullekin soitetaan, Sonja kertoo.

Jutta ei uskonut Sonjan viestiä, jota piti tosi huonona vitsinä. Vaan kohtapa puhelin kilahti ja kutsu kävi Ouluun uudestaan.

Seuraavalla käynnillä Jutta ja Sonja tapasivat ohjaaja Maria Monosen, ja pääsivät harjoittelemaan kohtausta, joka oli tytöille toimitettu etukäteen.

–Harjoittelimme sitä kahdestaan. Paniikki oli aivan hirveä. Olin varma, että en muista mitään, Jutta kertoo.

Tilanne oli kuitenkin rennompi kuin ensimmäinen käynti. Ohjaaja otti tytöt hyvin vastaan ja pääosan esittäjän kanssa päästiin kokeilemaan yhteistä tekemistä. Ohjaaja innostui koko ajan enemmän tilanteista. Hän teetti tytöillä myös improvisaatiota eri tunnetiloista.

–Eräässä vaiheessa ohjaaja sanoi, että se on hyvä merkki, että tekee mieli ohjata, Jutta muistelee.

Kokemus oli mukava ja tytöt kuvattiin vielä lopuksi. Sitten taas auton keula kohti Raahea. Limingassa soi Jutan puhelin.

Ohjaaja siellä tiedusteli missä tytöt ovat menossa ja käski ajaa varovasti ja keskittyä. "Niin sitä minä vaan, että kyllä me teidät haluttais" oli varsinainen asia.

–Puhelun jälkeen alettiin huutaa aivan hulluna ja onnenkyyneleitäkin tuli silmistä. Ikinä emme ole kokeneet sellaista tunnetta, Sonja kertoo.

Käsikirjoitus kolahti tyttöjen sähköpostilaatikkoon samantien ja sitä on nyt ahneesti luettu.

–Elokuva tuntuu hauskalta. Tuli myös olo, että ohjaaja tietää mitä tekee ja haluaa. Luvassa on aika siistejä kohtauksia, Sonja sanoo.

–On ollut mukava päästä yhdessä miettimään ja kommentoimaan rooleja, Jutta tuumaa.

Sisarusten rooli sopii Jutalle ja Sonjalle, jotka ovat kuin vakka ja kansi. He ovat olleet kavereita ekaluokalta asti ja parhaita kavereita kuudennelta luokalta asti.

–Olemme kasvaneet yhteen, symbioosiin. Keskinäinen juttumme on niin hyvä, että ehkä siksi tulimme valituiksi. Yksin jos olisimme menneet, olisi ehkä käynyt toisin, tytöt arvelevat.