Katselen läheisen joen saaressa kasvavia haapoja. Lokakuun iltapäivässä korkealle ulottuvat okrankeltaiset puut loistavat syystaivasta vasten. Lähempänä kuulisin myös lehtien havinan.
Todella hienoja valokuvia syksyn niin maassa kuin puissa ja pensaissa hehkuvasta ruskasta voin katsella pitkin vuotta. Kuitenkin kuvat ovat kalpea häivähdys omin aistein koetusta elämyksestä, jonka Luoja luonnossaan antaa. On ilo jakaa sitä toisten kanssa.
Haapa olisi metsän äänekkäin puu, sanotaan. Onhan niin, että hiljaisuudessa, lähes tyynessä säässä voin kuulla lehtien pehmeän havinan. Nuo lehdet on luotu herkästi liikkumaan. Elämän hyörinässä olen hetkiksi pysähtynyt kuuntelemaan ja katsomaan lehtien liplatusta. Miksi juuri haapapuun lehdet ovat äänekkäät ja herkät?
Palaan mietteissäni kevääseen, jolloin auringon valo ja lämpö saa haavan pienet silmut heräämään. Kesän edetessä kasvavat kauniit lehdet täyttäen puun vehreydellään. Jossakin vaiheessa haavasta lähtee leijailemaan siitepölyä, jonka vuoksi jotkut hävittävät nuo sotkevat puut kotipihaltaan.
Haapa on sitkeä puu. Ennen syyskauneuttaan se on levittänyt runsaasti haavanalkuja nurmikolleni. Ne eivät kuitenkaan saa jäädä siihen kasvamaan. Jos muuten en leikkaisi nurmikkoa, ainakin ne täytyy leikata pois.
Olenko haavan tavoin äänekäs, herkkä, sitkeä vai kaikkea tätä? Huonoja puoliani yritänkö kompensoida kuten esimerkiksi haapa loistamalla ruskapuvussaan? Omistaisinpa herkkyyden nähdä lähelläni olevat rakkaani ja myös heidän tarpeensa. En olisi liian äänekkäästi ajamassa vain omia etujani, mutta ottaisin esille laajempia epäkohtia.
Sitkeyttäkin haluaisin. Kylväisin toivon siementä väsymättä tietäen jo entuudestaan, etteivät kaikki siemenet ala itää ja kasvaa pienistä aluista isoiksi puiksi. En lannistuisi, vaikka jo hyvällä alulla oleva taimi yllättäen nääntyykin.
Ymmärtäisin kiittää, kun kärsivältä näyttävä elämä odottamatta alkaa kukoistaa. Kuulisin, kuinka Luoja puhuttelee luonnon kautta.
Pian syksyn viimeiset viimat pudottavat puut paljaiksi lehdistään kuin matoksi nurmikolle ja metsäpoluille. Kuuraiset lehdet kahisevat mukavasti. Kastuneina ne tarttuvat joskus askeliini ja kulkeutuvat eteiseenkin asti.
Mietteissäni pysähdyn; ihailen Luojan viisautta vuodenaikojen suunnittelussa. Miksi kuitenkin koettelemusteni painaessa epäilen, onko Hän oikeasti tarkoittanut tämän juuri näin. Jaksaisin aina luottaa ilosanoman tuomaan toivoon. Kertoa tämän toivon olevan tarjolla jokaiselle, joka haluaa uskoa.
