Kesken arkisen aherruksen puhelin piippaa saapuneen viestin merkiksi. Yllätyksekseni ystävä vuosien takaa anoo anteeksiantoa aikoinaan tapahtuneista asioista, joita en enää edes muistanut. Yllättävä yhteydenotto saa aikaan lämpimän läikähdyksen sisälläni. Tunnen, että joku jossain välittää minusta, vaikka välillämme on jo useita vuosia ja kilometrejä. On ilo, kun voin näpytellä takaisin vastauksen ”annan anteeksi” ja näin vapautan hänet vuosia kestäneestä syyllisyydestä ja huonosta omastatunnosta.
On helppoa antaa anteeksi silloin, kun minua on vain vähän loukattu, kun kokemani vääryys on pieni enkä ole pahoittanut mieltäni pitkäksi aikaa. Mutta pystyisinkö antamaan anteeksi, jos joku tekisi jotain todella pahaa minulle tai läheisilleni? Etelä-Afrikan apartheid hallinnon ja Ruandan kansanmurhan jälkeen samaan pöytään on istutettu kamaliin rikoksiin syyllistyneitä ja heidän uhrejaan. Vieläkö tuollaisessa tilanteessa minulla riittäisi anteeksi antavaa mieltä? Riittäisikö, että väärintekijä on kärsinyt rangaistuksen teostaan, ja sovittanut rikoksensa? Huolisinko murhaajan takaisin naapuriini asumaan? Tervehtisinkö häntä iloisesti postilaatikolla tavattaessa?
Jumalan anteeksiannolla ei ole rajoja. Vaikka jatkuvasti kohtelemme kaltoin kaikkea hänelle tärkeää ja rakasta, hän kykenee unohtamaan ne kerta toisensa jälkeen, kun katuen käännymme hänen puoleensa. Saamme uudelleen ja uudelleen kuulla synninpäästön sanat. ”Poikani, tyttäreni, ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi”.
Eräässä tulevan sunnuntain virressä lauletaan:
”Armon valo lävitsemme
aurinkona loistakoon,
Herran lämmin katse yltää
kylmimpäänkin pimentoon”
Tähän rukoukseen tahdon liittyä mukaan. Että Jumalan anteeksi antava valo voisi loistaa minunkin lävitseni, niin että voisin katsoa toista ihmistä sillä lempeällä katseella, jolla Jumala katsoo meitä. Tätä anteeksi antavaa mieltä tahdon pyytää, että iloiten antaisin anteeksi aina, kun minulta anteeksi pyydetään ja mielessäni voisin anteeksi antaa, vaikkei pyydettäisikään. Tähän jos pystyisin, en jäisi kiinni menneeseen ja katkeroituisi kokemistani vääryyksistä, vaan voisin uusin voimin ja kevein mielin elää jokaisen uuden päivän, joka minulle annetaan.