Puolukkamättäältä en enää erota marjoja riittävän hyvin. Illan varjot alkavat laskeutua metsään. On aika lähteä kulkemaan kotiin päin, kun tunnistan vielä tutun polun.
Lähestyessäni kotipihaa kuulostelen lähes tyvenessä arki-illassa havisevatko haavan lehdet. Erotan lehtien liikehdinnän yhä hämärtyvää taivasta vasten. Siinä tutut haavat seisovat kauniissa ruskapuvussaan pihanurmea reunustamassa pihavalojen valaisemina.
Eikö olekin tärkeä löytää ja tuntea tutut maamerkit hämärässä luonnossa? Ennen kuin on niin pimeää, etten pysty valitsemaan juuri sitä oikeaa reittiä. Lapsuudesta muistan erityisesti ne turvalliset hetket, kun sain ulkopimeästä astua valaistuun kotiin, rakkaiden läheisten luokse.
Mutta jos en olekaan riittävän valppaana huomaamaan hämärtyvää polkua? Tai vaikka huomaan ilmassa olevan jo varoittavia merkkejä, en välitä siitä. Luotanko liiaksi omiin voimiini? Enkä tarvitse saattajaa matkalleni.
Lapsenkaltaista luottamusta kyseenalaistetaan erityisesti nuoruudessa. Ehkä aikaisemmin tutut ja turvalliset neuvot alkavat tuntua vanhanaikaisilta, jopa turhilta. Saatetaan hämärän turvin kokeilla asioita, joiden kauaskantoisia seurauksia ei ymmärretä ottaa vakavasti.
Hämärä muuttuu kuitenkin ennen pitkää pimeäksi. Elämä saattaa kulkea syvällä pimeässä metsässä, eivätkä tekemiset kestä päivänvaloa. Raskas varjo laskeutuu myös läheisten taakaksi. Elämästä on kadonnut valo. Ei pysty rakastamaan itseään eikä lähimmäistään.
Lapsuuden tutulta polulta eksyneen on kuitenkin mahdollista palata takaisin. Pimeys voi löysätä otteensa ja hämärässä silmät voivat erottaa turvalliset maamerkit. Vaikka elämän kolhut olisivat kuinka raskaita ja ehkä yleisen mielipiteen mukaan jopa sovittamattomia, on silti mahdollisuus palata. On mahdollisuus nousta yöstä uuteen aamuun. Pimeydestä valoon.
Olen halunnut kulkea tutuissa askelissa, uskon valo turvanani hämärässä ja pimeässä. Usein valoni erottuu kuitenkin niin heikkona ja himmeänä, että pelkään sen hiipuvan ennen kuin saavutan kotipihan.
On suurta armoa nähdä toivon silmin, kuinka kodin valo kerran loistaa määränpäässä häikäisevän kirkkaana. Eikä tuo valo enää himmene hämärässä.