Keväinen merenjää houkuttaa ulkoilemaan, pilkille, kelkkailemaan ja muuten nauttimaan avarista maisemista ja auringon paisteesta.
Jos liikkeellä on sunnuntai aamulla saattaa horisontissa siintävä kirkon torni tai korviin kantautuvat kirkonkellojen kutsu tuntua vaatimukselta. ”Ai niin, se jumalanpalvelus. Eipä ole tullut käytyä, vaikka pitäisi”, saattaa kulkija miettiä mielessään.
Mutta entäpä jos, jumalanpalvelus yltäisikin ainakin niin kauas, kuin kirkontorni näkyy?
Raahen keskustaa lähestyttäessä kirkon torni näkyy ensimmäisenä. Varsinkin merelle se näkyy kauas, mutta myös mantereen puolelta saavuttaessa se pilkahtelee yllättävänkin kaukaa puiden ja rakennusten välistä. Kaupunginlahden takaa näkyvä maisema ei olisi sama ilman kirkkoa. Vanhan Raahen talot muodostavat tasaisen maton, jonka keskellä kirkko kohoaa rytmittäen maisemaa. Ilman tuota katseenvangitsijaa ei maisemassa olisi mitään mihin katseensa kohdistaisi.
Kirkko keskellä kylää on kuitenkin paljon muutakin kuin arkkitehtoninen monumentti. Usein kirkot pysyvät lähes muuttumattomina paikallaan vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja. Omalla olemuksellaan ne viestivät jotain ajasta aikaan pysyvää.
Kirkon tornin huipulla kohoava risti nousee kaikkein korkeimmalle merkiksi sen ympärillä asuvien ihmisten uskosta. Toivon symbolina se myös kertoo pelastuksen mahdollisuudesta kaikille, jotka siihen turvaavat. Aivan kuin Mooseksen kohottama vaskikäärme erämaassa.
Jotain vielä tätäkin suurempaa kätkeytyy siihen miksi kirkko on alun perin rakennettu. On haluttu rakentaa tila, joka on pyhitetty vain jumalanpalvelusta varten. Vaikka Raahen kirkkoon kokoontuu viikoittain satoja ihmisiä jumalanpalveluksiin.
Ajattelen niin, että se siunaus, jonka jokainen kirkossa kävijä saa mukaansa kirkosta lähtiessään, leviää paljon tätäkin joukkoa laajemmalle monin eri tavoin.
Jumalan palveluksessa emme pyydäkään siunausta vain itsellemme ja vieressä istuvalle. Vaan rukoilemme koko ympärillämme elävän yhteisön puolesta. Luotan siihen, että kirkon yhteinen usko ja rukous kannattelevat uskoamme silloinkin, kun itse emme pääse osallistumaan jumalanpalvelukseen.
Ehkä sen parhaiten huomaa siitä, kun taas seuraavan kerran saapuu kirkkoon, olo on kuin tapaisi vanhan ystävän. Juttu jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin.