Aurinko laskee punertaen jo taivaan puiden latvojen yllä.
Jokiuoma ei ole kovinkaan leveä, joten erotan utuisen latureitin lisäksi vielä rantaviivoilta leppien ja pajujen tummat muodot. Ehtisin kotiin ennen pimeää.
Löydän itseni ahnehtimasta.
Jospa vielä huomennakin olisi mahdollisuus nauttia työpäivän jälkeen joenjään suomasta ilosta.
Menneen talven paksuilla lumihangilla pakkasauringossa kimmeltävät hiutaleet toivat nekin sanattoman onnen tunteen.
Huomaan taas kerran, etten ole ehtinyt odottaa uutta kevättä.
Jälleen on käsillä vuodenaika, jolloin koen haikeutta päivän valon kadotessa hämärtyvään iltaan.
Myös hiihtoretkeni loppuvat sitä mukaa, kun joenjää heikkenee.
Ihmeellinen ilmiö tuo jääkin, jonka olemassaolo vapaana lainehtivan veden aikaan tuntuu mahdottomalle kuvitellakaan.
En halua elää vain odottaen jotakin.
En halua pysähtyä menneeseen.
Kuitenkin joskus aika kuluu liian nopeasti.
Tuntuu kuin hyvät hetket olisivat haasteellisia lyhyemmät.
Tiedän senkin, että vaikeatkaan asiat eivät samana palaa takaisin.
Haluan elää luottaen tulevaan.
Näissä mietteissä muistan tulevan pääsiäisen.
Ennen kaikkea mietin sen ensimmäisen pääsiäisen merkitystä.
Kuinka hyvälle mahtoikaan tuntua pääsiäisauringon kirkkaus niiden synkkien tapahtumien jälkeen.
Ovathan omien epäilysteni ja huolieni muodostavat tummat pilvet joskus hämärtäneet ymmärrykseni niin, ettei aurinko tunnu laskunsa jälkeen lainkaan nousevan.
Olisinko jaksanut uskoa tuossa ajassa kiirastorstain ja pitkäperjantain murheellisissa tapahtumissa, että elämä voittaa jälleen?
Pääsiäisen auringon lämmön ja valon voi tuntea vuoden jokaisena hetkenä.
Omalle kohdalleen sen tuoman sanoman uskoneella on rakkauden mieli.
Omat syntinsä anteeksisaaneella ei ole tarvetta kaivaa esille, eikä alkaa riepotella toistenkaan sovitettuja rikkomuksia ja ylilyöntejä.
On lupa olla onnellinen –pääsiäisaurinko on armon aurinko.
