Joskus vuosia sitten kävin sähköpostitse keskustelua kaverini kanssa. Tuossa keskustelussa pohdimme erilaisia elämän kysymyksiä.
Yhdessä viestissä kaverini kysyi: ”Miksi Jumala ei tee taivaalle ristiä tai muuta selkeää merkkiä, joka todistaisi kaikille hänen olevan olemassa?” Nuoruuden innolla vastasin hänelle varmasti monisanaisesti, vaikka en enää muista mitä kaikkea kirjoitin.
Mutta tuo kysymys on jäänyt mieleeni. Luulenpa, että moni muukin on miettinyt jotain saman suuntaista, jossain elämänsä vaiheessa.
Kuten tarinan mukaan eräs oppilas, joka tuli opettajansa luo ja sanoi: ”Opettaja, näytä minulle Jumala.” Vanha kaiken kokenut opettaja ei tästä pyynnöstä hämmentynyt vaan vastasi oppilaalle: ”Mene ulos keskipäivän aikaan ja katso paljain silmin suoraan aurinkoon tunnin ajan, niin näytän sinulle Jumalan.” Tämä vastaus ei ollut oppilaan mieleen. ”Oletko hullu eihän se ole mahdollista voisin sokeutua loppu iäkseni”, hän huudahti.
Kärsivällisesti opettaja vastasi oppilaalleen: ”Kuinka kuvittelit, että voisit katsoa Jumalan kirkkauteen, jos silmäsi eivät kestä katsoa edes kaikkea hänen luomaansa.”
On ihan luonnollista, että kaipaamme todisteita ja selviä merkkejä uskomme tueksi. Kun ihminen etsii syvempää merkitystä elämälleen, niin hän kyllä sisimmässään aavistaa Jumalan ja toivoo, että se mitä hän on kuullut Jumalasta kerrottavan olisi totta.
Joskus itsekin olen leikitellyt ajatuksella, että entä jos olisin syntynyt Jeesuksen aikaan. Olisin saanut kulkea hänen seurassaan ja nähnyt, kuinka vesi muuttuu viiniksi, sokea saa näkönsä takaisin ja kuollut herää jälleen henkiin.
Toki Jeesuksen elämä on se merkki, jonka Jumalan halusi ihmiskunnalle antaa. Kuten Johanneksen evankeliumin kirjoittaja toteaa Jeesuksesta: ”Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.” Mutta se sama Jumala on edelleen meidän kanssamme. Ajattelen että voimme nähdä hänen toimivan siellä missä epätoivo muuttuu luottamukseksi, alakulo iloksi ja viha rakkaudeksi.
Tai kuten laulaja ja lauluntekijä Samuli Putro Kirkko ja Kaupunki lehden haastattelussa kertoi, että seurakunta oli aikoinaan hänelle tärkeä paikka, koska siellä puhuttiin muustakin kuin mopoista.
Niin ehkä se on Jumalan rakkautta, että hän todistaa meille itsestään meille sopivalla tavalla, ei täydellä voimalla huutaen vaan ennemmin hiljaa korvaan kuiskaten.