Vuonna 1963 syn­ty­nei­tä Pat­ti­joel­la koulua käy­nei­tä hu­huil­laan koolle ensi kesänä

Heidi Huhtala ja Katja Tuomivaara toivovat Pattijoen Veteraanimajan täyttyvän iloisista kohtaajista elo-syyskuun vaihteessa. – On ihanaa kun ihmiset saavat pitkästä aikaa nähdä toisensa. On lämmittävää tehdä sellainen tilanne mahdolliseksi, Heidi sanoo.

Kuva: Sari Jaatinen

Pattijoen Veteraanimaja

Kuva: Sari Jaatinen

Kun elokuu vaihtuu syyskuuksi, on Pattijoen Veteraanimajalla todennäköisesti naurettu monet naurut ja ehkä vähän liikututtukin.

Ikätoverukset Heidi Huhtala – paremmin muistettaneen Tiina Mattilana – ja Kaija Tuomivaara odottavat jo tulevaa vuonna 1963 syntyneiden pattijokisten tapaamista.

Heidillä on kokemusta yhdestä ainoasta luokkakokouksesta 80-luvulta, Kaijalla ei ensimmäistäkään. Ja miksi tehdä pienesti, kun voi tehdä isostikin. Naiset kutsuvat kaikkia vuosina 1970–1979 Pattijoen kirkonkylän kansa- ja peruskoulua käyneitä ikätovereitaan yhteiseen luokkien tapaamiseen.

– Listassa on noin 125 nimeä ja noin 80 on ilmoittautunut olevansa tulossa. On ollut hauskaa löytää entisiä koulukavereita. Heidän jäljittämisensä on ollut kivaa vapaa-ajan puuhastelua iltaisin. Moni on soittanut takaisin ja kertonut olevansa innostunut tapaamisesta, Heidi kertoo.

Hän uskoo tapaamisessa käytävän läpi suuria tunteita. Se on helppo uskoa jo pelkästään häntä ja Kaijaa katsellessa: yhdessä on kasvettu yhdeksän vuoden aikana lapsesta nuoreksi.

– Muutenkin on niin nostalgista olla täällä, Pattijoella. Olemme molemmat pattijokisia ja siksi on mukavaa järjestää kokoontuminen juuri tänne Veteraanimajalle, naiset sanovat.

Toukokuun viimeisenä päivänä tulee kuluneeksi tasan 40 vuotta, kun Heidin ja Kaijan tiet erosivat.

Pattijoen yläaste oli käyty, Heidi jatkoi ammattikouluun kokkilinjalle ja Kaija kauppakouluun. Sen kummemmin Kaija kuin Heidikään ei syttynyt opiskelemaansa alaan.

– Moni ihminen hävisi tuolloin teille tietymättömille. En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta olen jopa alkanut tuntea kaipuuta siihen aikaan, Kaija hymyilee.

Muutamien vuosien kuluttua naiset kohtasivat uudelleen Raahen sairaalan synnytysosastolla. Siitä alkoi tiiviimpi yhteydenpito perheiden kesken.

Elämä nakkasi Heidin Sodankylään ja sitten 20 vuodeksi Ouluun. Töitä tuli tehtyä elektroniikkafirmoissa ja henkilökohtaisena avustajana. Perhe kasvoi kahdella pojalla.

Neljän tyttären äiti Kaija oli pitkään kotiäitinä, työskenteli perhepäivähoitajana, kaupan tätinä ja nukketaiteilijana. Viimeiset viisi vuotta Kaija on miehineen asuttanut Koivun rautatieasemaa Tervolassa ja suunnittelee paluumuuttoa.

– Ystävyytemme on ollut mutkaton. Kun tavataan, on kuin eilen oltaisiin nähty, vaikka välissä olisi ollut kuinka pitkä aika, Kaija sanoo.

Elämässä on nyt tilaa ja aikaa löytää uudelleen kauan sitten kadonneet ihmiset.

– Tässä on mennyt kymmeniä vuosia, etten ole ajatellut heitä ollenkaan. Nyt on kiva tietää mitä kaikille näille kadonneille kuuluu, Kaija sanoo.

Nostalgia iskee jossain vaiheessa elämää suurimpaan osaan meistä.

Facebook on ollut monen luokkakokouksen ja jälleennäkemisen alullepanija, vähän myös tässäkin.

– Monta vuotta sitten ensimmäisen ja toisen luokan opettajani Irja Soinisen mies pyysi kaveriksi ja siinä kun juteltiin, sain nähdä kuvan entisestä opettajastani. Silloin alkoi tuntua, että mitähän niille kaikille koulukavereille kuuluu, Heidi kertoo.