Jokin minussa muuttui maanantaina. Tieto lisää tuskaa, mutta tämä tuska on, sen pitäisi olla, ihmiskunnan yhteinen.
Muutuin, kun jäin television ääreen katsomaan palkittua dokumenttia nimeltään Huuto Syyriasta. Järkyttävät kuvat kidutetuista pojista, äitien tuska ja tapahtumien vyöry pitivät minut katsomassa, vaikka tiesin, etteivät tästä yöunet parane.
Jevgeni Afineevskin ohjaamassa dokumentissa ääneen pääsevät entiset hallituksen joukkojen kenraalit, kapinalliset, mutta myös äidit, isät, lapset ja nuoret. Juuri lasten ääni on puhuttelevin.
Olen toki nähnyt uutisista ennenkin rauniokaupungit, ruumiskasat, pommitetut koulut ja sairaalat, itkevät ihmiset, järkyttyneet verta vuotavat ja parkuvat lapset sekä rantaan huuhtoutuneen elottoman pienokaisen. Nyt ne olivat kaikki samassa paketissa tapahtumapaikoilla olleiden ihmisten kokemina ja kuvaamina.
Ymmärrys ei lisääntynyt. Kysymykset jäivät elämään päässäni.
Millainen on hallitsija, joka määrää ja sallii oman kansansa lasten teurastamisen? On varmaa, että Bashar al-Assad jää historiaan hirmuhallitsijana ja kansanmurhaajana.
Teurastaminen ja sotiminen jatkuvat kaiken aikaa. Syyrian tragedialle ei näy loppua.
Millaisia traumoja kantavat sisällään kaikki ne lapset ja aikuiset, jotka ovat selvinneet hengissä?
He saattoivat selvitä pommituksista, sala-ampujien luodeista, vaarallisista rajanylityksistä ja merimatkoista pakomatkalla Eurooppaan, mutta heidän elämänsä voi elämä jatkua turvattomana.
Euroopassa heitä odottivat kylmyys, pakolaisleirit, kuulustelut, muukalaisviha, epäluulot ja taistelu turvapaikasta. Lopulta vastassa olivat jopa polttopulloiskut vastaanottokeskukseen.
Tiedän, että kaikki Eurooppaan tulleet, eivät ole tulleet henkensä hädässä ja joukossa on myös vaarallisia tyyppejä.
Mutta, jotta totuus ei unohtuisi: Syyrian sodassa, kansanmurhassa, oli menetetty jo viime vuoden loppuun mennessä 600 000 ihmistä. Liki 14 miljoonaa syyrialaista on vaikka humanitääristä apua.
Kysymykset pyörivät päässäni, enkä tiedä, mitä voisin tehdä. Muutama kymppi humanitääriseen apuun silloin tällöin ei enää tunnu riittävän vastaukseksi mihinkään kysymykseen ja huonoon oloon sisälläni. Mitä me tekisimme?