Äitiys on hoivaa ja luo­pu­mis­ta

Raahelainen Irja Hyväri on yksi Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkin saajista äitienpäivänä.

Irja Hyväri on kiitollinen nykyhetkestä. - Saan olla yksin omassa rauhassa ja kokea myös sopivasti yhdessä olemisen riemua.
Irja Hyväri on kiitollinen nykyhetkestä. - Saan olla yksin omassa rauhassa ja kokea myös sopivasti yhdessä olemisen riemua.
Kuva: Miia Lahti

Irja Hyväri makasi sairaalassa toipilaana, kun hän sai tietää mitalistaan.

– Ensin pääsi itku. Sitten aloin nauraa. Olihan se iso yllätys, kuvailee Hyväri sen hetkisiä tuntojaan.

Tänään Irja istuu kotonaan Saloisten Ketunperällä, jo edesmenneen miehensä kotitalon pirtissä ja kertoo tarinaansa "rikkaasta ja rakkaasta elämästä". Se on tuonut eteen huolehdittavaa, ja paljon lapsia.

– Toivoin jo pienenä suurperhettä. Sain 14 lasta. Nyt minulla on 103 lastenlasta, kertoo Hyväri.

Irja Hyväri syntyi Pudasjärvellä vuonna 1942 viisilapsiseen perheeseen. Perhe piti pientä kyläkauppaa, mutta heti sodasta palattuaan Hyvärin isä sairastui lavantautiin ja kuoli.

Hyvärin leskeksi jäänyt äiti muutti Kempeleeseen lapsineen paremman elämän toivossa. Oulussa Hyväri pääsi työn makuun. Yhdessä äitinsä kanssa sisarukset pitivät ruokabaaria Tuirassa. Oulussa vastaan käveli myös nuori mies, jonka olemus suorastaan pelotti nuorta Irjaa.

– Se oli siinä. Rakkautta ensi silmäyksellä. Tunne oli niin voimakas, että pyysin ystäviäni viemään minut pois miehen läheltä. Se ihan pelotti.

Pari avioitui ja asettui Raahen Honganpaloon. Vuonna 1976 synnytti lapsen, joka sai elää vain päivän.

– Muut lapset olivat itkeneet asiaa vielä koulussa. Vauva oli aina niin odotettu. Koulussa muut ihmettelivät, että miksi itkeä, kun on jo noin monta lasta. Syntymä ja kuolema ovat elämän ihmeellisimpiä asioita, pyyhkäisee Hyväri silmäkulmaansa.

Hyväri näkee itsensä tavallisena äitinä.

– On viisautta oppia myös luopumaan lapsistaan. Lapset ovat vain lainassa. Myöhemmin toisen elämässä voi olla mukana avoimin mielin, mutta ei vaadittuna.

Suurperheen kasvattajan roolin lisäksi Hyväri on toiminut myös omaishoitajana. Hän on hoitanut kotonaan anoppia ja myöhemmin myös omaa aviopuolisoa.

– Jokin hoivavietti minuun on iskostettu.

Hyvärin anoppi eli viimeiset 11 vuotta kotona hoidettavana.

– Hän kysyi hoivakodissa, että onko pakko olla hoidettavana vieraassa paikassa. Se tuntui pistona sydämessä.

Hyvärille oman puolison hoitaminen oli aluksi vaikea asia. Muistisairaus oli tavallista nopeammin kehittyvää lajia.

–  Mieheni sai olla kotona viimeiset viikot ja siitä olen kiitollinen. Se merkitsi kaikille niin paljon. Avasin talon ikkunat kauniiseen kesäpäivään ja sanoin miehelle, että kuuntele: linnut laulaa ja Rautaruukki rymisee. Hyvin sairaanakin häntä vielä hymyilytti se. Itse kuolinhetki oli luonnollinen, ihanan rauhallinen hetki.

Hyväri saa kiitosta muun muassa siitä, että on "taannut turvallisen kasvuympäristön ja kasvattanut lapsia kristillisten arvojen mukaan. Huolimatta arkityöstä suurperheen äitinä ja omaishoitajana Hyvärillä on ollut aikaa toimia yhteisen hyvän puolesta omaishoitajien yhdistyksessä, kirkkovaltuustossa, Saloisten maa- ja kotitalousnaisten puheenjohtajana sekä kunnallispolitiikassa."

– Lähden Helsinkiin tyttäreni seurassa.