Harvan tikkasuvun vaiheita tunnetaan yhtä hyvin. Heikki on ensimmäisen tunnetun Pohjois-Pohjanmaalla syntyneen valkoselkätikan, Hiliman, esikoinen. Hiliman äiti puolestaan on Peppi – maakunnan valkoselkätikkojen kantaäiti, joka edelleen naputtelee lahoja rantaleppiä Raahen saaristossa.
Kaikki alkoi lyhyestä videonpätkästä, jonka Maapauhan mökillään pitkiä aikoja viettävä entinen meriperämies Kalevi Riikonen lähetti heinäkuun alussa 2013. Läskiruokinnalta tallennetulla pätkällä aikuinen valkoselkätikkanaaras ruokki jo lentämään oppinutta poikastaan.
Ajankohdasta ja paikasta saattoi päätellä liki pomminvarmasti, että poikanen oli syntynyt jossain lähellä, todennäköisimmin jossain toisessa Raahen saaressa.
Edellisen muutaman vuoden aikana runsastuneiden havaintojen perusteella valkoselkätikan pesintää Raahessa saattoi jo vähän odottaakin, mutta silti Kalevin video tuli niin sanotusti lahon rantalepän takaa.
Videosta alkoi Raahen tikkasuvun tunnettu historia. Eikä olisi liioiteltua sanoa, että video muutti osaltaan oman elämäni.
Joitakin päiviä videon saapumisen jälkeen seisoin vaimoni Pauliinan kanssa Varvin rannassa ja odotin Kalevin venettä. Kalevin kyydillä pääsimme Maapauhaan, jossa viritimme lintuverkon pihalle niin, että sen toinen pää oli kiinni mökin kuistin nurkkatolpassa. Kalevi jäi odottamaan mökkiinsä, kun me vieraat lähdimme kiertämään saarta.
Emme ehtineet sadan metrin päähän mökistä, kun puhelin soi: ”Kiinni on!”
Ensimmäinen valkoselkätikan rengastus jännitti niin, että erehdyin pitämään lintua aikuisena. Normaalisti linnun siivessä keskellä kesää kesken oleva sulasato tarkoittaa sitä, että lintu on vanha. Tikoilla tämänkin on toisin – nuorilla linnuilla on ihmeellinen tapa aloittaa ensimmäinen sulkasato heti pesästä lähdön jälkeen. Aivan kuin juuri kasvatetut ensimmäiset sulat eivät kelpaisi.
Myöhemmät havainnot kuitenkin osoittivat, ettei rengastamani lintu ollut vanha naaras, vaan juuri tuo Pohjois-Pohjanmaan kaikkien aikojen ensimmäinen löydetty valkoselkätikkanuorukainen. Kalevi nimesi nuorukaisen Hilimaksi.
Rengastusaineistojen mukaan nuoret valkoselkätikat löytävät oman reviirinsä keskimäärin 24 kilometrin päästä syntymäpaikastaan. Hilimalle riitti vähempi. Seuraavana talvena Hilima löytyi Ritva ja Sakari Kuparisen ruokinnalta Pattijoen Yrjänästä noin 12 kilometrin päässä Maapauhasta.
Ensimmäinen syksy ja talvi ovat nuoren tikan kiirastuli. Menehtyminen on todennäköisempää kuin selviäminen. Mutta Hilima osoitti pärjäävänsä omillaan. Lintu nähtiin Yrjänän seudulla useaan kertaan läpi talven.
Ensimmäisen kesän Hilima oli meiltä tikankyttääjiltä hukassa. Toisena syksynään se ilmestyi Else ja Keijo Pyhtilän ruokinnalle Pattijoen pohjoishaaralle.
Pyhtilöiden talveen Hilima toi aivan erityisen sisällön. Linnun liikkeitä seurattiin tarkkaan ja ikuistettiin videolle. Ja jos Hilima joskus sattui olemaan pidempään pois, oli sen uudelleen ilmestyminen merkkitapaus: ”Hilima tuli kotiin”, oli Keijolla tapana ilmoittaa.
Hiliman toisena kesänä oli vuorossa sen ensirakkaus. On suorastaan merkillistä, että sekin saatiin selville.
Keväällä 2015 Pohjois-Pohjanmaan merenrantametsissä eleli vasta kourallinen valkoselkätikkoja. Huhtikuun merkkitapaus olikin, kun Kyösti Ikäheimonen, raahelainen hänkin, löysi mökkinsä läheltä Lumijoen selkämatalasta reviiriään rummuttavan koirastikan.
Lähdin katsomaan tätä ihmettä lähes siltä seisomalta. Ensi alkuun havaintopaikalla oli hiljaista. Sinä aamuna tikkaa ei selvästikään pärisyttänyt. Mutta kun oikein tarkasti kuunteli, kuului erään haavikon reunasta rapinaa ja vaimeita yhteysääniä.
Kun viimein sain äänen lähteen kiikareihini, niin puiden kylkiä kolusi hämmästyksekseni, ei ainoastaan yksi, vaan kaksi valkoselkätikkaa! Ja hetken vilahti naaraslinnun jalassa punainen lukurengas.
Kevään edetessä löytyi tikkaparin pesäkolo ja naaraan identiteetti saatiin varmuudella selville. Hilima oli matkannut sulhasen perässä viitisenkymmentä kilometriä rantaviivaa Lumijoelle ja harjoitteli nyt siellä suvunjatkoa.
Harjoitteluksi se kuitenkin jäi, kuten tuon ikäisillä valkoselkätikoilla usein käy. Poikasia ei Onniksi nimetyn koiraan kaivamaan koloon koskaan ilmestynyt
Seuraavan syksynä 2015 koettiin Suomessa ennätyksellinen valkoselkätikkavaellus. Kaakon suunnalta Suomeen lentäneitä nuoria tikkoja nähtiin Pohjois-Pohjanmaallakin lähes sata.
Tuoksi syksyksi Hilima palasi kotikonnuilleen Pattijokisuun ja Yrjänän rajaamalle reviirilleen ja sai ensimmäistä kertaa sinne pysyvää seuraa. Keväällä 2016 Hiliman seurassa nähtiinkin nuori, tiettävästi juuri äiti-Venäjällä syntynyt koiras.
Vaikka Hilima olisi ollut jo kunnolla sukukypsä, niin ehkäpä nuorta koirasta vielä jännitti. Heilasteluksi sekin pesimäkausi jäi.
Tämän vuoden keväällä se sitten viimein tapahtui. Ensin saimme tikkametsäystäväni Henri Ukonahon kanssa Hiliman sulhon, Mikon, ruokinnalta kiinni ja renkaisiin.
Jonkun olisi pitänyt saada se kuvattua. Ensin kaksi isoa miestä hytisi pakkasaamuna Välikarin rantapusikossa tuntikaupalla ruokinnalle tulevaa tikkaa odottaen. Kun Mikko viimein tuli ja tarttui verkkoon, lensivät nurin ensin jakkarat ja sitten miehet. Hanki petti juoksevien jalkojemme alta ja olimme molemmat turvallamme lumessa.
Kuitenkin lintu saatiin kiinni eikä silloin kipua vihlovaa polvea tai kylmästä kalisevia leukaperiä enää huomannut.
Valkoselkätikkanaaraat tuppaavat olemaan melkoisia pirttihirmuja. Niin oli Hilimakin. Joka kerta, kun näimme Hiliman ja Mikon yhdessä, ajoi naaras koirasta pahankuuloisesti räksyttäen takaa.
Vaan niin kantoi sekin räiskyvä rakkaus hedelmää. Kevät oli elämäni kylmin, mutta silti erään koivupökkelön kylkeen ilmestyi kaunis reikä ja reiän takana olevaan lastenkamariin toukokuun puolivälissä yksi terhakka poikanen.
Hiliman esikoinen Heikki rengastettiin 23.5.2017. Onnekkaasti pesäkolo oli lähellä rantaan johtavaa mökkitietä ja näin myös kipeistä jaloista kärsivä Keijo Pyhtilä pääsi vaimonsa Elsen kanssa katsomaan heidän oman Hilimansa jälkikasvua.
Kylmä kevät kääntyi viileäksi kesäksi. Kaunistakin kuitenkin oli, kuten sinä alkukesän iltana, kun tulimme Henrin kanssa viimeisen kerran etsimään Hilimaa ja hänen jälkeläistään.
Jo kaukaa kuulimme vaimeaa naputtelua. Hilimahan siellä kaiveli toukkia koivunkyljistä, kuten saattoi odottaa. Jähmetyimme sanattomasta sopimuksesta paikoillemme ja odotimme, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Yhtäkkiä Hilima lensi nokka ruokaa täynnä suoraa meitä kohti. Välissämme oli koivu, johon se napsahti. Ja tuon koivun latvuksessa oli koko ajan istunut hiiren hiljaa Hilimanpoika Heikki, joka nyt sain osan iltapalastaan.
Luulisi noilla piileskelyn lahjoilla pärjäävän. Vaaroja on kuitenkin täynnä Heikinkin nuoruus. Linnusta ei ole havaintoa tuon kesäkuun illan jälkeen.
Heikin jalassa on musta lukurengas, jossa on koodi JU. Tarjoan pullakahvit sille, joka näkee ensi talvena ensimmäisenä tikan, jonka jalasta nuo kirjaimet löytyvät!