Muistan tarkasti, miten sain alkusysäyksen sukututkimukseen. Olin kävelyllä Saloisten hautausmaalla ja huomasin suvun hautakivestä, että isomummoni Serafiina Erkkilä oli syntynyt samana päivänä kuin minä, tosin eri vuosisadalla. Tajusin yhtäkkiä, etten tiennyt hänestä mitään. Isoisä ja isä olivat jo kuolleet, eikä ollut ketään, kuka olisi kertonut hänestä. Yhtään valokuvaakaan ei ollut jäljellä.
Tuo sukututkijaksi herääminen tapahtui 1990-luvun puolivälissä. Kun olin saanut kirkkoherranvirastosta perustiedot, ilmoittauduin sukututkimuskurssille ja aloin opetella vanhojen käsialojen lukemista.
Mikrofilmien pyörittäminen tuli tutuksi Jyväskylän maakunta-arkistossa; digitoituja rippikirjoja ei vielä tuohon aikaan ollut. Ja niin alkoivat Serafiinan – ja monen muunkin esivanhemman – kohtalot selvitä. Lopuksi paljastui sekin, että hautakivessä oleva Serafiinan syntymäpäivä oli väärin, eli meillä ei ollutkaan sama syntymäpäivä. Mutta sukututkimusinnostus oli jo tarttunut minuun eikä se lähde pois kulumallakaan.
Tuumasta toimeen
Vuonna 2003 tutkijat tekivät läpimurron selvittämällä ihmisen koko perimän eli genomin. Tuosta tapahtumasta alkoi uusi luku sukututkimuksessa. Kaupalliset DNA-testit tulivat kaikkien ulottuville ja mahdollistivat kurkistuksen aikaan, johon kirjallisten lähteiden avulla ei ole mahdollista päästä, aina ihmiskunnan historian alkulähteille saakka.
Tein ensimmäisen DNA-testin vuonna 2016. Kyseessä oli autosomaali- eli serkkutesti, jossa tutkitaan kromosomeissa olevaa, molemmilta vanhemmilta perittyä DNA:ta ja verrataan sitä muiden testattujen henkilöiden tuloksiin. Mitä enemmän yhteistä DNA:ta löytyy jonkun toisen henkilön kanssa, sitä läheisempää sukua ollaan. Testi tehdään ottamalla näytepaketin mukana tulevalla pumpulipuikolla sylkinäyte molempien poskien sisäpinnasta ja suljetaan se näytepulloon ja lähetetään paketti USA:han tutkittavaksi. Helppoa kuin heinänteko. Luottokortin vinguttaminen oli kipein vaihe, vaikka serkkutesti onkin edullisin tarjolla olevista testeistä.
Vastaus tuli muutaman kuukauden kuluttua. Siitä kävi ilmi, että olen geneettisesti 100-prosenttinen suomalainen, mikä ei tietysti ollut mikään yllätys. Olinhan tutkinut sukuani jo 1600-luvulle saakka ja todennut saman asian.
Mukana oli myös ”serkkulista” eli luettelo henkilöistä, joilla on enemmän tai vähemmän samaa perimää kanssani. Suurin osa nimistä oli täysin tuntemattomia, mutta listan kärkipäässä oli muutama tuttu sukunimi, mistä saattoi päätellä, että sukulaisuus löytyy myös perinteisen sukututkimuksen avulla.
Jotkut olivat tehneet sivulleen myös sukupuun, josta saattoi hyvällä onnella löytää yhteisen esi-isän tai -äidin, jolloin sukulaisuus varmistui. Testiin osallistuneet ovat antaneet myös sähköpostiosoitteen, jonka kautta heihin voi ottaa yhteyttä. Alussa käytin tuota mahdollisuutta innokkaasti, mutta aika nopeasti huomasin, että vain harva vastasi, joten yhteydenotot ovat vähentyneet vuosien mittaan.
Serkkulistan henkilöitä voi ns. linkityksen avulla jaotella isän- tai äidinpuoleisiin sukulaisiin ja myös molempien vanhempien kautta tuleviin. Erityisesti viimeksi mainittujen sukulaisten runsas määrä yllätti minut. Olemmehan pieni kansa ja polveudumme paljolti samoista esivanhemmista.
Olen testin mukaan sukua myös miehelleni, vaikka hänen sukunsa on asunut satoja vuosia aivan eri puolella maata. Odotan innolla sitä hetkeä, jolloin selviää, mitä kautta sukulaisuutemme tulee. Tässä vaiheessa tiedän jo, että olemme sukua äitiemme kautta – tekoäly on näin laskenut.
Nälkä kasvaa syödessä
DNA-testejä markkinoivia yrityksiä on useita. Olin tehnyt serkkutestin FamilyTreeDNA:ssa, mikä oli oikea valinta siinä mielessä, että se tarjoaa serkkutestin lisäksi sekä isä- että äitilinjaisia testejä. Toki testituloksia voi siirtää palveluntarjoajalta toiselle.
Isälinjainen eli Y-DNA-testi voidaan tehdä vain miespuoliselle henkilölle, joten käännyin veljeni puoleen. Testejä on monen eri tasoisia; tarkkuus kasvaa sitä mukaa, mitä laajemman/kalliimman testin tilaa.
Kokemukseni perusteella voin sanoa, että nälkä kasvaa syödessä ja lopulta sukututkija päätyy laajimpaan mahdolliseen testiin. Koska Y-kromosomi periytyy aina isältä pojalle, sitä tutkimalla voidaan päästä suorassa isälinjassa aina geneettiseen ”Aatamiin” saakka. Erityisen tärkeitä ovat Y-kromosomissa aikojen kuluessa tapahtuneet pienet muutokset eli mutaatiot, joiden avulla voidaan rakentaa aikajana nykyihmisestä aina miessukukunnan esi-isään saakka. Jokainen testattu henkilö saa oman haploryhmän, jota tutkimalla pääsee katsomaan kauas menneisyyteen, ja saa selville, mistä kaukaa suvun esi-isät ovat tulleet tänne kylmään Pohjolaan.
Veljeni testituloksesta selvisi, että hänen haploryhmänsä R1b on saanut alkunsa yli 5 000 vuotta sitten Ukrainan aroilla ns. jamnakulttuurissa eli kuoppahautakulttuurissa.
Jamnat on kuvattu suurikokoisiksi, sotaisiksi miehiksi, jotka tulivat ratsain Keski- ja Länsi-Eurooppaan ja hävittivät alkuperäisen asujamiston lähes tyystin. Myöhempi tutkimus on paljastanut, että heidän sotaisuutensa ei ole koko totuus, vaan he luultavasti toivat mukanaan ruton, jolle he itse olivat immuuneja mutta joka tappoi laumoittain silloisen Euroopan asukkaita. Tuntuu uskottavalta selitykseltä näin korona-aikaan.
Suurin osa nykyeurooppalaisista miehistä kuuluu jamnojen jälkeläisiin eli R1b-haploon ja sen alaryhmiin. Suomessa tuo haploryhmä on kuitenkin suhteellisen harvinainen; vain noin 4 % suomalaisista miehistä kuuluu siihen.
Yleisin haploryhmä Suomessa on N, johon kuuluu noin 60 % suomalaisista miehistä. N-miehet ovat tulleet Suomeen Siperian suunnalta, ja siksi heidän esi-isilleen on annettu lempinimi mammutinmetsästäjät.
Veljeni (ja tietysti minunkin) esi-isät ovat sen sijaan tulleet Suomeen noin tuhat vuotta sitten Keski-Euroopasta, todennäköisesti Ruotsin kautta. Tätä oletusta tukee sekin, että vanhimmat tiedossani olevat isänpuoleiset esi-isät asuivat ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Perimätieto kertoo heidän esi-isiensä tulleen Ruotsin puolelta.
Harmi, että nykyisen ruotsinkielisen Pohjanmaan asukkaat eivät näytä olevan kovin innokkaita tekemään dna-testejä. Niinpä veljeni ainoa ”täysosuma” on amerikkalainen henkilö, jonka esi-isät ovat asuneet Saksassa 1600-luvulla.
Äitien tyttäret
Olin tutkinut äitini koillismaalaista sukua aika pitkään ennen kuin huomasin, että useimmat sukututkijat keskittyivät vain mieslinjojen tutkimiseen. Tavallaan ymmärrettävää, sillä Länsi- ja Pohjois-Suomessa naiset menettivät oman sukunimensä mentyään naimisiin. He tulivat osaksi miehen sukua, saivat miehensä sukunimen eikä heidän sukutaustojaan juuri selvitelty. Itä-Suomessa tilanne oli toinen. Siellä naiset säilyttivät avioliitossakin oman sukunimensä, usein -tar-, -tär-loppuisena.
Äitilinjaisen DNA-testin (mtDNA) tulo markkinoille herätti tutkijoiden kiinnostuksen myös naissukulinjoja kohtaan. Onhan jokaisella lapsella äiti ja hänellä äiti jne. Eli mtDNA-testi on tavallaan vastine isälinjaiselle Y-DNA-testille sillä erotuksella, että testin voivat tehdä sekä miehet että naiset. Äidin kautta nimittäin pojatkin saavat naisen mitokondriossa olevaa DNA:ta, mutta vain tytöt siirtävät sitä eteenpäin omille lapsilleen.
Tein mtDNA-testin vuonna 2016. Tavoitteeni oli saada selville, oliko 1700-luvulla elänyt kuusamolainen äitilinjainen esiäitini saamelainen. Tiesin, että hänen isänsä kuului Kuusamon viimeisiin saamelaisiin, mutta koska verotusasiakirjoissa ei ollut mitään tietoa naisista, oli epävarmaa, kuuluinko saamelaiseen sukuun myös äitilinjaisesti.
Testin tulos oli se, että kuulun V-haploryhmään ja sen alaryhmään 7a1. Tämä haploryhmä on aika harvinainen muualla maailmassa mutta erittäin yleinen Norjan, Ruotsin ja Suomen saamelaisten keskuudessa, joista noin 40 prosenttia kuuluu tähän ryhmään.
Oletukseni taisi osua oikeaan. Mutta hämmästykseni oli suuri kun sain selville, että haploryhmä V on syntynyt nykyisen Espanjan pohjoisosassa, Cantabrian maakunnassa noin 16 000 vuotta sitten. Kauas ovat jääkauden aikana eläneet metsästäjä-keräilijät vaeltaneet, vieläpä säilyttäneet alkuperäisen elämäntapansa lähes nykypäiviin saakka.
Kuusamon saamelaisetkin elivät 1700-luvulle saakka kalastamalla ja metsästämällä. Poronhoitoa he eivät juuri harjoittaneet päinvastoin kuin pohjoisempana asuneet tunturisaamelaiset. Siksi heitä on kutsuttu metsäsaamelaisiksi tai keminsaamelaisiksi. He sulautuivat pikku hiljaa avioliittojen myötä suomalaisiin uudisasukkaisiin, mutta geeniperimässä he näkyvät yhä.
Vaikka tiedän olevani sekoitus kaikista esi-isistä ja -äideistäni, olen ylpeä siitä, että minussa on pisara myös saamelaisverta.
Isonkyrön Leväluhdan rautakautinen vesikalmisto on ollut tutkijoiden mielenkiinnon kohteena jo sadan vuoden ajan, mutta vasta DNA-teknologian avulla on saatu selville, keitä veteen haudatut naiset ja lapset olivat. Monien geeniperimä on lähellä nykysaamelaisten geeniperimää. Saamelaisia on siis asunut eteläisessä Suomessa tuhansia vuosia sitten.
DNA-testit ovat tuoneet uutta mielenkiintoa sukututkimukseen. Aikakäsite on laajentunut kirkonkirjojen tarjoamasta muutamasta sadasta vuodesta tuhansiin, jopa kymmeniin tuhansiin vuosiin.
Ihmiskunnan yhteinen menneisyys tulee todeksi. Samaa kudetta ollaan.
Jos DNA-pohjainen sukututkimus alkaa kiinnostaa, Marja Pirttivaaran kirja "Juuresi näkyvät" on hyvä perusteos aloittelijalle.
Inkeri Sivonen
Syntynyt Raahessa, asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Saloisissa.
Omaa sukuaan Erkkilä.
Kirjoitti ylioppilaaksi Raahen yhteislyseosta.
Valmistunut filosofian kandidaatiksi Jyväskylän yliopistosta.
Työskennellyt äidinkielen ja historian lehtorina Vaajakosken yläkoulussa.
Eläkkeellä.
Harrastuksena sukututkimus ja puutarhanhoito.