13. joulukuuta
Kirjastonhoitaja Anna Mustonen (1902-2000) oli legenda jo eläessään. Hänet muistetaan tiukkana kirjastontätinä, joka ei suvainnut minkäänlaista meteliä tai kurittomuutta kirjastossa. Annan sana oli laki. On myös sanottu, että hän kasvatti raahelaisia kakaroita ihmisiksi.
Limingasta Raaheen
Anna Alina Mustonen syntyi Limingassa kauppias Jaakko Mustosen (1859-1921) perheeseen. Muistitiedon mukaan Mustoset asuivat Pekkatorilla Hedmanssonin talossa Raaheen muutettuaan.
Isä Mustonen joi kahvinsa aina samasta mukista, joka tyttöjen, Annan ja Katrin, mielestä oli likainen ja rumakin. Kerran tytöt päättivät pelata mukilla.– Lyö sinä halolla, niin minä nostan, sanoi toinen tytöistä.
Ja näin tehtiin. Kuten arvata saattaa mukille kävi pelissä köpelösti: se meni säpäleiksi. Asia raportoitiin isälle.
– Teillä ei kestä harmaja kivikään, ja sekin on sinelmillä, isä tuhisi hampaitaan kiristellen.
Mustosen perheessä luettiin paljon. Kirjoja ostettiin kirjakaupasta ja lainattiin kirjastosta. Anna oli kirjojen suhteen kaikkiruokainen jo pikku tyttönä.
Ammatiksi kirjastonhoitaja
Anna ryhtyi kouluttautumaan kirjastonhoitajaksi suorittamalla vuonna 1928 Kansanvalistusseuran kirjastonhoitajan kurssin kirjekurssina. Samana vuonna hän oli työharjoittelussa Oulun ja Turun kaupunginkirjastossa. Kummassakin paikassa hän työskenteli 1,5 kuukautta, mutta koska hän teki pitkiä päiviä, hän sai todistuksen kolmen kuukauden harjoittelusta.
Vuonna 1930 hän pääsi valtion kirjastotoimikunnan järjestämille ammatillisille kirjastonhoitajien valmistuskursseille Helsinkiin. Opiskelupaikaksi oli vuokrattu Helsingin kaupunginkirjastosta pääkirjaston talosta luentosali. Neljä kuukautta kestäneiden kurssien ohjelmaan kuului 86 luentoa sekä keskustelutunteja ja retkiä. Muiden taitojen lisäksi opetettiin erityinen kaunokirjoitustyyli, koska kortit kirjoitettiin käsin. Annan kaunokirjoitus oli erittäin kaunista.
Tiukan järjestyksen kirjasto
Annan uran alkaessa Raahen kirjasto toimi nykyisen Pakkahuoneen museon yläkerrassa, jossa ei ollut minkäänlaisia sosiaalitiloja. Vessa-asioille oli juostava rantasaunan päädyssä olleeseen yleiseen ulkohuussiin.
1900-luvun alkupuolella Raahe oli pieni ja köyhä kaupunki, jonka kirjastomäärärahat olivat niukat. Kirjasto käsitti kaksi huonetta, joista toinen oli kirjasto ja toinen lukusali, jossa istui ukkoja lehtiä lukemassa. Kerralla sai lainata yhden kirjan kaunokirjallisuutta ja yhden tietokirjallisuutta.
Lastenkirjoja säilytettiin kirjakaapissa, jonka avaamista odotti aina lauma lapsia. Aikuisten kirjoja ei lapsille lainattu, ikäraja oli tarkka.
Kirjastossa oli käyttäydyttävä hyvin: lakki oli otettava pois päästä, oli tervehdittävä reippaasti selvällä ja kuuluvalla äänellä, kumarrettava tai niiattava eikä purukumia saanut jauhaa. Kirjastossa vallitsi ehdoton hiljaisuus. Käyttäytymissäännöt olivat yhtä ankarat kuin kasarmilla.
Siitä Anna suuttui kovasti, kun vilkkaat poikaviikarit ja jotkut tytötkin tykkäsivät laskea pyllymäkeä kirjaston jyrkkiä portaita alas.
Iso edistysaskel oli muuttaminen Pekkatorille Friemanin taloon vuonna 1959. Nyt saatiin käsikirjasto, lukusali, aikuisten ja nuorten osasto sekä lapsille satunurkkaus.
Koti Yritysperällä
Anna viihtyi Yritysperän-kodissaan ja sai asua siellä melkein elämänsä loppuun saakka. Hänellä oli tapana kerätä luontoretkiltä kukkia ja oksia, jotka hän sitten laittoi kuivumaan peräkamarin komeroon. Naapurit ja ystävät saivat joulun alla upeita kuivakukka-asetelmia ja itse askarreltuja kortteja.
Metsäretkiltään Anna palasi usein taskut täynnä kiviä, joista hän rakenteli pihalle seitoja. Lisäksi hän koristeli pihan maalatuilla kivillä. Pihan hoito ja kukkien kasvattaminen olivat Annalle tärkeitä. Pihamaalla kukoistivat raahelaisten perinteisten perennojen lisäksi kaitaröyhytattaret ja idänhärmäpaju.
Sanavalmis ja kantaaottava kirjastonhoitaja sai painaa päähänsä Fiian hatun Pekanpäivien pääjuhlassa vuonna 1986. Hänen ansiokseen luettiin myös toimiminen useissa järjestöissä.
Anna seurasi tiiviisti aikaansa ja otti kantaa ajankohtaisiin asioihin.