6. joulukuuta
Raahen purjelaivavarustus koki huippunsa 1870-luvun alussa, jolloin raahelaisten laivanvarustajien lästimäärä oli kuudesosa koko Suomen kauppalaivaston koosta ja 58 komeaa purjelaivaa seelasi maailman meriä lastaten ja lossaten. Merenkulku antoi leivän tavalla tai toisella suunnilleen puolelle Raahen väestöstä.
Samuli Paulaharjun Wanha Raahe -kirjan mukaan Brahenkadun (nyk. Kauppakatu) ja Cortenkadun kulmassa oli tontti nro 121. Sen omistajiksi on 1800-luvun puolivälissä merkitty merimiehet Matti Grundström ja Niilo Hannila sekä kapteeni Johan Hannila. Myös naapuritonteilla nro 120 ja 122 asui merimiehiä.
Aavelaivoja pelättiin
Merimiesten työmatkat kestivät vuosia ja heillä oli kotiväelle hurjia tarinoita kerrottavana.
Öiset, yksinäiset tähystysvuorot saattoivat nostaa merimiesten silmien eteen näkyjä, joilla ei ollut todellisuuspohjaa. Tunnetuin merimiesten pelkäämä näky oli aavelaiva, Lentävä hollantilainen, josta kerrotaan monta tarinaa.
Eräs tarina kertoo jumalattomasta laivurista, joka Hyväntoivonniemen ympäri purjehtiessaan kiroili huonoa säätä ja pilkkasi Jumalaa. Yhtäkkiä myrskypilvestä ilmestyi olento, joka moitti kapteenia, mutta tämä käski olennon poistua laivasta. Silloin olento tuomitsi kapteenin miehistöineen harhailemaan ikiajoiksi kummituslaivallaan maailman meriä. Merimiehet uskoivat, että jokainen aavelaivan nähnyt on kuoleman oma.
Korvarenkaat ja albatrossit
Merimiesten oli syytä varautua myös äkkikuolemaan, sillä purjelaiva oli vaarallinen työmaa. Varminta oli laittaa kultainen korvarengas vasempaan korvaan. Jos kuolema kohtasi merellä, kelpasi kultarengas maksuksi Manalan lautturille, Kharonille, joka kuljetti lautallaan vainajien sielut Manalaan. Jos sielu ei päässyt Manalaan, se jäi ikuisiksi ajoiksi vaeltelemaan rauhattomana. Maalla saatettiin vainajan kielen alle laittaa kolikko tätä tarkoitusta varten.
Merimiehet eivät koskaan surmanneet albatrosseja, sillä hukkuneiden merimiesten henki siirtyi niihin. Kun merimiehet olivat saaneet pyydystettyä haikalan, sen peräevä kiinnitettiin laivan keulapuomiin, jossa se tuotti onnea.
Nainen laivassa
Parkki Hermes oli kovassa myrskyssä Englannin rannikolla, ja raahelainen merimies Winter oli yövuorossa. Yön pimeydessä hän näki laivan kannella krinoliinipukuisen naisen. Nainen nojasi isoamastoa vasten.– Laivassa on nainen, hakekaa kapteeni, Winter huusi työkaverilleen. Nainen käveli keulaa kohti ja hävisi aaltojen roiskeeseen.
Kun isoamasto tutkittiin, sen huomattiin vaurioituneen myrskyssä. Laivan tärkein masto oli kärsinyt myrskyssä niin, että sitä oli tuettava kiireesti, muutoin se ei olisi enää kestänyt. Miehistö päätteli, että suuriin hameisiin pukeutunut naishahmo oli käynyt varoittamassa murtuvasta mastosta.
