En ole aikaisemmin nähnyt Pakkahuoneen kirkkosalissa näin montaa ihmistä. Oikeastaan aikaisemmin siellä on ollut aina lähes tyhjää, kun olen tuonut pahaa-aavistamattomia vieraita tutustumaan Mikael Baltin 1600-luvulla veistämiin puuveistoksiin.
Nyt sali on kuitenkin täynnä. Tai tarkemmin sanottuna se tulee täyteen, kun istun viimeiselle vapaana olevalle penkille.
Näkijät-kamarimusiikkikonsertti on alkamassa. Ohjelmistossa on piano- ja gǔqín-musiikkia sovitettuna kitaralle tai kahdelle sekä pianomusiikkia pianolle.
Konsertti alkaa James Tenneyn (1932–2006) teoksella Chromatic Canon. Teos ottaa yleisön heti otteeseensa.
Chromatic Canon on päällisin puolin hyvin yksinkertainen teos. Siinä on kaksi päällekkäistä linjaa, jotka molemmat hakkaavat samanaikaista kahdeksasosaketjua. Rytmistä variaatiota ei sinänsä ole.
Kiinnostavuus syntyy kuitenkin siitä, että siinä missä toinen linja soittaa aluksi kahden kahdeksasosan kuviota, on niitä toisen kuviossa kolme. Kappaleen edetessä molemmille soittajille lisätään aina yksi kahdeksasosa lisää siten, että lopulta toinen soittaa kahdentoista sävelen mittaista melodiaa ja toinen yhdentoista.
Syntyy efekti, jossa kaksi melodista linjaa etääntyvät ja lähentyvät toistensa suhteen. Hetkittäin ne yhdistyvät soimaan samaa linjaa. Tunnelma on meditatiivinen.
Sampo Harjun ja slovenialais-skotlantilaisen Mark Reid Bulatovicin esittämänä Chromatic Canonista saadaan kaivettua esiin sen sisäinen draama. Herkkätunteisesti käytetyt äänenvoimakkuuden muutokset tekevät kohokohdista korkeampia ja suvannoista rauhallisempia.
Tenneyn teosta seuraa oma ennakkosuosikkini, Jiang Kuin (n. 1155 – 1221) säveltämät neljä laulua. Ne esittää kiinalainen Sibelius-Akatemian opiskelija Haiyun Yu, joka hakee akustisesta kitarasta gǔqín-sitran soundeja. Gǔqín on vähän kanteleen näköinen kiinalainen perinnesoitin.
Yu saa Gǔqínille tyypillisen särähtävän äänen aikaan nappaamalla kitaran kieltä soittimelle epätyypillisesti ylhäältä päin. Kun Yu samalla painaa kevyesti oikeaa oktaaviasemaa kitarasta, syntyy kiinnostavia värähtelevä huiluääni.
Song-dynastian aikaiset laulut tuntuvat samanaikaisesti muinaisilta ja moderneilta. Melodioiden hitaus ja pentatoninen, länsimaiseen sävelkieleen tottuneelle kuulijalle jopa päämäärätön ajelehtiminen sopivat hyvin orgaaniseksi vaihtoehdoksi Chromatic Canonin konemaiselle hiljentymiselle.
Luontevan jatkumon tarjoaa jossain määrin myös seuraava Yun esittämä kappale, John Cagen (1912–1992) In a Landscape. Tämä pianolle tai harpulle kirjoitettu teos esitetään Raahen Musiikkiopistolta lainatulla sähköpianolla.
Konsertissa kuin konsertissa on aina se vähiten itseä liikuttava kappale. Sähköpianon yksitoikkoinen sointi ja Cagen zen buddhalaisuudesta innostuneen sävellyskauden harmoninen sovinnaisuus tuntuvat väsyttäviltä.
Toisaalta teos on selvästi konsertin helpoiten lähestyttävä, joten kenties sen osa ohjelmistossa on kuitenkin perusteltu.
Konsertin kohokohta oli luvassa viimeisenä. 1900-luvun vaihteen eksentrikko Erik Satien (1866–1925) Sports et divertissements kuuluu säveltäjän tuotannon kirkkaimpaan kärkeen. Kahdestakymmenestäyhdestä pienestä osasta koostuva pianoteos säihkyy absurdia huumoria.
Teos rakentuu Satien kirjoittaman runon runkoon. Christa Wikstedin lausumassa tekstissä käsitellään kaikkea mahdollista 1900-luvun alussa tarjolla ollutta vapaa-ajan puuhaa keinumisesta italialaiseen komediaan ja mustekalana elämisestä flirttailuun.
Harjun ja Bulatovicin soittamat kahden kitaran sovitukset teoksesta nivoutuvat hienosti yhteen runouden kanssa. Kitaristien lisäksi Wikstedin lausunta on teokselle sopivalla tavalla poukkoilevaa. Kirkkosalin vakioasukkaat saavat osansa esityksestä, kun Wiksted osoittaa tekstiä suoraan veistoksille.
Musiikki on yhtä lailla energistä harhailua. Yhdessä hetkessä tunnelma on atonaalinen, siis vailla mitään sävellajia tai selkeää sointutaustaa. Hetken päästä kuullan aggressiivinen pätkä Marseljeesia, seuraavaksi aistikasta tangoa.
Sports et divertissements loppuu ulosmarssilla. Kitaramusiikki kuuluu vielä museon yläkerrasta asti. Yleisön poistuessa hetken kuluttua Pakkahuoneen museon ulko-ovilla kuuluu kommentti:
– Olipa siellä erikoinen tunnelma.
