Ko­lum­ni: Hius­te­ni lyhyt his­to­ria

-
Kuva: Vesa Joensuu

Hiukset ovat siitä kumma asia, että ne aiheuttavat yleensä päänvaivaa, oli niitä päässä, tai sitten ei.

Synnyin tähän maailmaan vaaleahiuksisena. Lapsuuden kuvassa napottaa pieni tyttö, jolla on valkoiset, veikeät saparot päässä. Tavallisesti äiti kampasi hiukseni, ja letitti ne kahdelle letille, joskus yhdelle. Silloin äiti teki ensin taakse pienen letin, ja antoi sen sitten minun käteeni pidettäväksi, sen jälkeen hän otti sen, ja letitti pienen letin ison sisään.

Hiukset hän sitoi lettinauhoilla, en muista saiko niitä mistään valmiina, vai pitikö ne ostaa kangaskaupasta, taidettiin niitä silitysraudalla silittääkin sileäksi, ja pitihän ne väliin pestäkin. Joskus hiukset olivat kiinni pompuloilla eli kumirenksuilla, joissa oli puupallukat.

Muistan kun istuin valkoisen peilipöydän ääressä, ehkä joskus vähän kärsimättömänä, sillä ei pitkää tukkaa hetkessä kammattu. Lopuksi äiti viimeisteli hiukset pyyhkäisemällä niihin Suavea, sen ajan hiustuotetta. Toisessa kuvassa olen jo koululainen, pitkät, nyt jo vähän tummuneet hiukset auki. Olin mopotyttö, ja vauhtini oli sen mukainen. Mopolla ajoin muistaakseni siitä alkaen, kun täytin yhdeksän vuotta. Veljeni suuressa viisaudessaan opetti minut ajamaan mopollaan, jota ilmeisimmin katui syvästi myöhemmin.

Parin vuoden päästä sain oman mopon, joten velipojan mopo sai olla rauhassa sen jälkeen. En ollut hirveän kiinnostunut hiusten kampaamisesta, saati laittamisesta. Joskus istuin mummon jalkojen juuressa, kun hän selvitteli takkuja, ja niitä riitti. Yleensä siis joku muu huolehti pitkästä tukastani.

Erään naapurin tädin sanat jäivät lapsenmieleeni. Hän sanoi, että olet kuin enkeli. Silloin taisivat hiukseni olla kauniisti kammattuina. Murrosiässä halusin päästä tukastani eroon. Äidin vakuuttelut pitkien hiusten upeudesta kaikuivat kuuroille korville. Laitoin hiukset ponnarille, ja napsasin ne saksilla poikki. No, olihan jälki hieman epätasainen, mutta kampaaja leikkasi sitten oikean mallin, ja laittoi minulle elämäni ensimmäisen permanentin. Sen jälkeen hiusteni pituus on vaihdellut moneen kertaan. En ole innokas kampaajalla kävijä, kun vakituinen kampaajani lopetti työt, niin siitä asti hiukseni ovat saaneet kasvaa.

Hiukset ovat minulle ”henkilökohtainen” asia, joten en tiedä löydänkö uutta kampaajaa. Joskus tyttäreni tasoittavat latvat tai tekevät kampauksen, ja kyllähän se piristää kummasti.

Sanonta tukka hyvin, kaikki hyvin pitänee paikkansa. Sillä jos on tyytyväinen siihen miltä näyttää, lienee elämä miellyttävämpää. Hiukseni voisivat paremminkin olla, mutta olen onnellinen, että minulla on hiukset.

Anu Selkälä