Kolumni

Kolumni: Jos Luoja suo

-
Kuva: Vesa Joensuu

Marraskuun 30. päivä 1939 syttyi talvisota. Isoisäni Toivo kaatui taisteluissa sodan syttymisvuonna juuri ennen joulua. Liikekannallepano oli alkanut samana syksynä. Toivo, nuori karjalainen perheen isä, oli naimisissa Hildansa kanssa. He olivat saaneet tyttären, ensimmäisen lapsensa. Ennen sodan syttymistä elämä oli onnellista ja työntäyteistä. Toivo hoiti vaimonsa kanssa pientä maatilaa ja hankki lisäansioita kodin ulkopuolisista töistä.

Hilda sai tietää miehensä kuolemasta, kun hänen lähettämänsä kirje palautettiin rintamalta, kuoreen oli kirjoitettu ”kaatunut”. Isoäitini Hilda kirjoitti muistikirjaansa: ”Olin pakahtua siihen tuskaan mitä sain sillä kertaa osakseni. Sillä Kaija oli silloin sairaalloinen ja Matti oli vielä syntymättä. Kuukausi isän kuoleman jälkeen syntyi Matti.”

Toivon sisar Sanni kirjoitti kälylleen helmikuussa 1940, että hän sai tehdä veljelleen viimeisen palveluksen, kun he äitinsä kanssa pesivät saunassa Toivon ruumiin, ja laittoivat hänelle puhtaat vaatteet päälle. Toinen sisar Ida kertoi minulle, että hän oli pitänyt villapaitaa, joka Toivolla oli ollut kuollessa yllään. Ehkä Ida, tai joku muu suvun naisista oli ensin pessyt ja parsinut sen.

Kirjassa ”Soanlahti” seppelöity sana (toim. Ale Holopainen) kerrotaan Toivosta, että hän oli luonteeltaan rehellinen, vilkas ja pidetty toveriensa keskuudessa. Kirjassa on otteita hänen vaimolleen kirjoittamista kirjeistä. Itsenäisyyspäivän aattona Toivo kirjoittaa: ”Turvaudu sinäkin Jumalaan lapsien kanssa, sillä hän voi auttaa. Minä myös saavun jos Luoja sen suo." Kaksi päivää ennen kuolemaansa hän vielä kirjoittaa: ”Saitko lähettämäni rahan 120 mk? Lähetin ne, että saat vaikka Kaija-tytölleni kengät ja vaatteita. Kaikki olemme voineet hyvin olosuhteisiin katsoen, niin kuin arvaatkin. Emme tiedä, että vieläkö koittaa aika, että saan nähdä Teidät. Jää hyvästi rakkahin ja Jumalan siunausta Teille kaikille. – Toivosi.”

Hilda pääsi ensimmäisen kerran käymään Toivonsa haudalla 1942, palattuaan evakosta takaisin Karjalaan. Samaiselle sankarihautausmaalle on haudattu myös Hildan pommituksessa kuollut sisar Jenny. Muistikirjaansa Hilda kirjoitti kymmeniä vuosia myöhemmin: ”Ja niinhän se tuli se toinen evakkoreissu, sinne jäi Karjala ja koti monelta, eikä ollut sinne asiaa. Tulee mieleen että voisi käydä katsomassa, vaan ei voi.”

Kirjeet olivat sota-aikana lähes ainoa tapa pitää yhteyttä. Isoäitini kirjoitteli kirjeitä monien eri ihmisten kanssa, suurin osa oli omia tai puolison sukulaisia. Suku piti yhtä, sota kosketti jokaista. Merkittävää kirjeissä on luja luottamus Jumalaan sodan kauheuksien keskellä.