Ko­lum­ni: Muo­kat­tu spon­taa­ni­suus

-
Kuva: VESA JOENSUU

Lapsuudessani isälläni oli kaitafilmikamera. Siihen ostettiin yleensä parin minuutin pituisia filmejä. Koska pari minuuttia on suhteellisen lyhyt aika ja filmin teettäminen oli kallista puuhaa, oli mietittävä tarkoin, mikä kohde oli liikkuvan kuvan arvoinen.

Yleensä filmille päätyi otoksia juhlallisuuksista. Muun muassa enon ylioppilasjuhlat (mummo seisoo liikkumatta, koska niin tulee kuvissa tehdä, eno twistaa vieressä) ja pikkuveljen pyöräily (isän lepattavat farkunlahkeet ja läskipohjakengät soratiellä) tallentuivat filmille. Parasta otoksissa ei ollut tilaisuus tai hienot puitteet, vaan kaikki se, mitä tapahtui kulisseissa.

Ei ollut filttereitä. Oli mummolan naapuri, joka asteli kuvaan takapihan kautta.

Nykyisin spontaanisuus on lavastettua ja tanssii pöydän rikki hauskimmissa kotivideoissa. Kuva on tehnyt meistä kyynikon: meitä on säväytetty sillä liian monta kertaa. Kuva (liikkuva ja liikkumaton) on kärsinyt inflaation ja etsii uutta muotoa. Viraalihittien lisäksi liikkuvasta kuvasta on tulossa tilapäinen kieli, jolla buustaamme ilmaisua. Video lisää tekstiviestiin painoa ja toimii ikään kuin pisteenä lauseessa. Saa sille pupunkorvatkin.

Silti kuvaamme kaikkea, mutta emme katso enää mitään. Tänään kuvistamme ovat kiinnostuneet vain pilvipalveluiden robotit, jotka järjestelevät kuvia puolestamme ja tyrkyttävät meille muistoja, koska me itse emme muista.

Jostain syystä me ihmiset olemme hirveän huonoja näyttämään muille, mitä kulisseissa tapahtuu. Ihminen on aina ollut innokas muokkaamaan todellisuuttaan. Trikkikuvista on löytynyt ufoja ja aaveita. Ei-toivottujen henkilöiden poistaminen valokuvista oli rutiinia Neuvostoliitossa. Nyt vain väännämme kauneussuodattimen kaakkoon ja hymyilemme selfiessä. Mutta niin se on, ei ole yhtä totuutta. Ei ole rehellisiä dokumentteja, vain yhden tahon näkemys todellisuudesta. Linssin takana on aina silmä. Ihminen, joka päättää millaisena sen hetkinen todellisuus hänen kauttansa näyttäytyy. On vallankäyttöä editoida kuvaa tai jättää kuvaamatta.

Kaitafilmikamera uinui kaapissa suurimman osan vuodesta. Se otettiin esille ehkä parisen kertaa vuodessa. Makuuhuoneen seinälle viriteltiin lakana ja projektorin lasisilmästä puhallettiin enimmät pölyt pois. Äänetön kuva nitkahti liikkeelle. Itsepintainen karva heilui valkokankaalla, mutta filmi rätisi kelassa kuin leirinuotio. Lämmittelin sen juonettomassa tarinassa, ja katsoin aina kelan loppuun. Koska oli naapuri, oli arvaamattomuus, oli epätäydellisyys. Oli elämä.

Miia Lahti