Ko­lum­ni: Oi­keut­ta ja koh­tuut­ta

-

Kirjailija Elina Hirvonen joutui Kairon vierailullaan selittämään egyptiläiselle tuttavalleen, kuinka on mahdollista, että hän on nykyisessä asemassa ja saanut opiskella korkeakoulussa. Oli nimittäin selvinnyt, kun kairolaisperheen palvelija kantoi suomalaisnaisen matkatavaroita yläkertaan, että myös Hirvosen isoäiti oli toiminut palvelijana ison osan elämästään. Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-lehden kolumnin mukaan, hän kertoi tuolloin, että Suomessa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa tasa-arvoisen koulutuksen takia. Egyptissä palvelija pysyy palvelijana sukupolvesta toiseen.

Sodan jälkeisessä Suomessa taattiin mahdollisuus maksuttomaan koulutukseen. Myös opintotuki ja -lainat mahdollistivat köyhienkin perheiden lasten yliopisto-opiskelun. Varattomista työläis- ja maanviljelijäperheistä koulutettiin maistereita ja tohtoreita. Ilman tätä mahdollisuutta Suomi ei olisi noussut hyvinvointivaltioksi.

Äitienpäivän lähestyessä olen miettinyt äitini elämää. Vaikka hänkin teki omia valintojaan, ei sellaista liikkumavaraa ollut kuin hänen lapsillaan tai lastenlapsillaan on. Itsensä sivistäminen oli kirjojen, lehtien, television ja kansanopiston varassa. Raikkaita tuulahduksia navetan hajuiseen elämään toivat sukulaiset ja ystävät vierailuineen.

Oma äitinikin oli piikomassa Helsingissä nuorena naisena. Hänelle palvelijana toimiminen hienostoperheessä oli ikkuna toisenlaiseen maailmaan. Se oli hänelle myös oppikoulu talouden- ja lastenhoitoon. Supistetun kansakoulun käynyt tyttö pääsi elokuviin, todisti Helsingin olympialaisia ja näki palveluspaikassaan sen ajan filmitähtiä, koska perheen isäntä toimi elokuva-alalla. Hän koki asioita, joista Pirttikosken perukoilla korkeintaan luettiin lehdestä.

Rakastuttuaan pyhäjokiseen nuoreen mieheen äitini päätyi lehmäkarjatilan emännäksi, vanhusten hoitajaksi ja lasten kasvattajaksi. Vanhukset hoidettiin kotona ja lapset lähetettiin opiskelemaan, vaikka tiukkaa teki.

Äitini kädet olivat harvoin toimettomina, sillä hän oli kätevä emäntä. Kädet virkkasivat, neuloivat, kirjoivat, ompelivat ja paukuttivat kangaspuita. Vielä täyden työpäivän jälkeen hän lähti marjaan ja sieneen. Luonnossa ja metsässä virkistyi, vaikka tuomisena oli aina ämpärillinen mustikoita ja pussillinen sieniä.

Nyt, kun äitini makaa liikunta- ja puhekyvyttömänä hoito-osastolla, on hänen vuoronsa olla palveltavana. Se on oikeus ja kohtuus.

Kädet toimivat juuri sen verran, kuin käden puristukseen tarvitaan. Se pieni ele tarkoittaa meidän välistä yhteyttä. Toivon, että myös kiitokseni ja rakkauteni tavoittaa hänet.