Asun ukon kanssa kahta osoitetta, välimatkaa lähes 600 kilometriä. Yleisillä kulkuneuvoilla välimatkaa olisi tosi hankala taittaa. Niinpä on turvauduttava omaan apuun, mikä merkitsee yhtä matkapäivää mennessä, toista palatessa. Loman kantilta otettuna ovat oikeastaan tosi mukavia.
Luulisi, että neljässä vuosikymmenessä olisi kaikki näkemisen arvoinen katsottu, mutta ei. Luulen, ettei tulekaan. Reittejä voi vaihtaa. Pääteiden välistä löytyy pieniä liittymäteitä, joita käyttämällä voi koukata tuikituntemattomiin kyliin.
Tienvarsille on ilmaantunut kohtuullisesti opasteita paikallisista nähtävyyksistä. Voisi olla enemmänkin, mutta onneksi on netti. Jos ennen reissua käyttää tunnin, pari surffailuun, löytää luultavasti mielenkiintoista valita asti. Pysyy mieli virkeänä ja kroppakin kiittää jaloittelusta.
Mutta mahakin haluaa osansa. Kun aloitimme reissaamisen, piti turvautua omiin eväisiin. Työpaikoillekin mentiin siihen aikaan samalla systeemillä. Lounasruokailun tärkeyden tajuaminen toi edulliset ja nopeat ruokapaikat taajamiin – valinnanvaraa riitti. Viimeisen 10 vuoden aikana yksi suuri ketju on vallannut jokaisen kyläpahaisen. Omaleimaisempia aterioita tarjoavia pienyrityksiä ei tahdo löytyä.
Ilahduttava uusi kehitys on, että tienvarsille on ilmaantunut kesäkahviloita. Usein sellaista pitävät nuoret kesätyönään ja heistä paistaa into ja palvelualttius. Leivonnaiset ovat itse värkättyjä, ei pakasteena Virosta tai Puolasta tuotuja.
Viimemainittuun tarjontaan toivoisin vielä yhtä lisäystä. Atlantin saarilla lomareissuilla välttelen turistien suosimia ruokapaikkoja. Pikkukylissä paikallisten kansoittamissa päiväruokapaikoissa on usein tarjolla "päivän keitto talon tapaan". Ei ole turhan tuhti lämpimässä ilmanalassa, mutta valkosipulivoin ja tuoreen patongin kanssa täyttävä ja herkullinen. Keitto on valmistettu kulloisistakin sesonkiraaka-aineista. Vihreää ei ole säästelty.
Automatkallakin riittäisi keittolautasellinen ruuaksi. Kahvin voi nauttia sitten erikseen.
