Ko­lum­ni: Tsemp­piä, kou­lu­vä­ki!

-

Horsmien alkava kukinta viesti minulle opettajavuosina, että uuden lukukauden alku on käsillä. Takana on kesäloma, jolloin on toivottavasti palauduttu edellisestä työvuodesta.

Huomaan ajattelevani yhä enemmän opettajakollegoitteni jaksamista. Tiedän monen suhtautuvan ristiriitaisin tuntein lähestyvään työn aloitukseen. On yhtäältä mukava nähdä kollegoita ja innostua jälleen kerran intohimoisesti historian tai matematiikan opettamisesta. Ei ole juuri palkitsevampaa opettajalle, kun nähdä lapsen tai nuoren tempautuvan mukaan aiheeseen.

Koulun aloitusta voivat kuitenkin varjostaa myös ikävät muistot riittämättömyyden tunteesta konfliktitilanteiden selvittämisessä oppilaiden ja huoltajien kanssa tai varsinaiselta opetustyöltä aikaa vievissä muissa tehtävissä. Kun työ enää tunnukaan kutsuvalta, alkaa myös ylemmän korkeakoulututkinnon työstä maksettava matala palkka risomaan.

Opettajan ammatti on perinteisesti kuulunut arvostettujen ammattien joukkoon. Arvostus on näkynyt korkeina hakijamäärinä, josta on voitu valikoida paras aines. Nyt ovat sekä tiede- ja opetusministerit ilmaisseet huolensa opettajankoulutukseen pyrkineiden määrän romahdusmaisesta vähenemisestä. Nuoret eivät koe koulua enää kiinnostavana työpaikkana. Huolestuttavaa on myös se, että yhä useampi opettaja vaihtaa alaa, koska kokee työnsä liian kuormittavana.

Hallitusohjelmaan on kirjattu inkluusion tarkastelu opettajan työtä kuormittavasta näkökulmasta. Tämä on hyvä asia, mutta vain raapaisu siihen, mikä saa opettajan väsymään työssänsä.

Tulen seuraamaan tarkalla silmällä tiede- ja opetusministereittemme työskentelyä opettajien työssä jaksamisen edistämiseksi. OAJ on kerännyt ruohonjuuritietoa opettajan arkitodellisuudesta, jota kannattaa hyödyntää keinoja mietittäessä. Panostus nuorten mielenterveyden edistämiseen ja perheiden hyvinvointiin heijastuu myös opettajien jaksamiseen. Toivottavasti osaamme ottaa opiksi naapurimaa Ruotsista, jossa opettajan työn arvostus on laskenut yhdessä työn tekemistä mahdollistavien keinojen vähetessä.

Lainsäätäjät luovat puitteet, jossa kunnat toteuttavat koulumaailman arkea. Panostukset maltillisen kokoisiin opetusryhmiin ja haasteellisten oppijoiden omiin pienryhmiin, satsaukset yhteisöllisyyttä parantaviin käytänteisiin sekä byrokraattisten lisätehtävien karsinta edistävät koko kouluyhteisön hyvinvointia.

Kokemukseni perusteella tiedän, että paras tuki koulutyöhön tulee ennen kaikkea kotiväeltä. Kodin ja koulun yhteneväinen kasvatusnäkemys luo turvallisen kehyksen lapselle ja nuorelle koitella rajoja ja kasvaa parhaimmaksi versioksi itsestä.