Ko­lum­ni: Ur­hei­lu­hul­lu

-
Kuva: Annika Ollanketo

Mun työ on tätä istumatyötä. Naputan kopisa päivät pitkät. Vastapainoksi käyn salilla kuntoilemasa.

Liikunnasta on tullu mulle elämäntapa. Aikasemmin urheilin. Suunnistus, jääkiekko, noppeuslasku ja juoksu jäi kokkeiluksi kilipailutasolla. Mutta naamaanlyöntikilipailuja tuli kierrettyä Suomesa ja Ruottisa. Kuntosalilla oon käyny parikytä vuotta. Sanonta ”liike on lääke” pittää paikkasa.

Pyrin käymään salilla kolome kertaa viikosa. Yhtenä päivänä reenaan rintalihakset, ojentajat, olokapäät ja vattan. Toisena päivänä teen jalat ja kolomantena selän, hauiksen ja taas vattan. Ohojelma on niin sanotusti kolomijakonen. Harijotuspäivien välisä on lepo- ja venyttelypäivä.

Ikkää on jo 50+. Enkkarit tuskin ennää paukkuu. Tämä onki viivytystaistelua. Piitulaisen Harri sano mulle kerran: ”Tää matsi me hävitään, Pekka. Kysymys on vain siitä, että monennessako erässä.”

Hiastan siis ikkääntymisen vaikutuksia, niinku Harriki. Hänhän poksas jo sillon, ku mää synnyin ja reenaa eelleen. Hän on siis tojella hyvä esimerkki.

Toisinaan salille lähtö tympäsee. Mutta kyllä se sitte palakittee. Kottiin palatesa on usseimmiten tosi hyvä olo. Ruppi on tehty liikkumista varten. Reenistä tullee niinku semmonen pikkunen nousuhumala.

Mulle salilla käymisesä on merkitystä siinäki mielesä, että se on ainuita paikkoja misä mää nään ihimisiä – siis muitaki ku rouvan. On mukava morijestaa ja porista salilla tutuksi tulleitten kanssa. Jo muutaman sanan vaiholla on merkitystä. Sitä tuntee olevasa olemasa ja on kiva palata jatkaan töitä koppiin.

Reeniliikkeet pyssyy mulla melekolailla vakiona vaikka tiijänki, että vaihtelu on hyvästä. Mää muuntelen ohojelmaa sillä lailla, että vaihtelen sarijojen ja toistojen määrää. Joku viikko mennee periaatteella kolome kahentoista toiston sarijaa per liike. Toisella viikolla teen nelijä viien toiston sarijaa. Painoja aina sen verran, että justiisa jaksaa.

Tulostaso laskee pikkuhilijaa ja loukkaantumisriski kasvaa. On piettävä järki pääsä ja tehtävä tarkasti.

Olin kuitenki jo 48-vuotias, ku olin kuntosalilla henkilökohtasesa piikisä tulosten suhteen. Reenasin sillon vuojen päivät serkkupojan suosittelemalla Westside Barbell -ohojelmalla ja söin lujasti kaurapuurua. Rautaa sai lastata tankoihin niin, että ittiäki hirvitti. Mää olin maailman vahavin nalle.

Nyt aattelen, että kyllä sitä vähemmälläki pärijää täsä näppäimistön ääresä.

Voimaa pittää olla sen verran, että vanahuuesta tullee mahollisimman heleppo.