Lukijalta
Mielipide

Lukijalta: Juttu kaupungin kipparista herätti muistoja

Reinilän perhe valokuvaaja Tammen ikuistamana. Aino ja Yrjö Reinilän edessä perheen lapset Eeva, Anna-Liisa, Matti, Marjatta ja Heli.
Reinilän perhe valokuvaaja Tammen ikuistamana. Aino ja Yrjö Reinilän edessä perheen lapset Eeva, Anna-Liisa, Matti, Marjatta ja Heli.

LUKIJALTA Raahen Seudussa 28.1. julkaistu juttu isästäni Yrjö Reinilästä nostatti mieleen paljon muistoja. Isoisäni Iivari oli ensimmäisen lapsensa Yrjön syntyessä opettajana Raahen seminaarissa. Isäni oli siis lähtöisin Raahesta. Perhe asui Raahessa, ainakin myöhemmin Brahenkatu 8:ssa.

Tämän isovanhempieni kodin muistan minäkin. Isä kertoi, miten mukavaa oli, kun serkkuja (seminaarin rehtori Helteen poikia) oli ihan lähellä talossa, jossa vanhempani Rantakadulla myöhemmin asuivat, isäni kuolemaansa asti.

”Tästä talosta minä lähden vain jalat edellä”, isäni sanoi kerran ollessaan jo sairas. Ja sehän toteutui Gellmannin sairaalan erinomaisten palvelujen avulla.

Meille Yrjö Reinilän viidelle lapselle oli todella piinallista astua kirkon keskikäytävää jumalanpalveluksen jo alettua jonnekin oikeanpuoleiseen etuosan penkkiin – etupenkkiinkin ehkä silloin, jos ei muuten näyttänyt olevan seitsemälle istumatilaa.

Ei päästy koskaan lähtemään ajoissa, koska isä ei ollut valmis. Äitini kertoi hänen muuttuneen hyvin hitaaksi sen jälkeen, kun sotasairaalassa oli struumaleikkauksessa poistettu liikaa kilpirauhasesta.

Muista juhlista myöhästymisistä en paljoa tiedä. Sen vain muistan, kun marssin tämän kunniaylioppilaan (70 vuotta lakituksesta) seuralaisena kevään 2004 uusien ylioppilaiden lakkiaistilaisuuteen. Ei oltu kovin ajoissa. Auto saatiin pysäköidyksi kauas pääovesta. Jalkamatkaan sinne meni vanhukselta ikuisuuksia. Niinpä olimme saliin vievällä ovella juuri kun mahtava alkusoitto kajahti. Sen saattamana marssimme salin toiseen laitaan – ja etupenkille.

Oli tunne, kuin olisi joku protokollapäällikkö rustannut ohjelman juuri näin sopivaksi.

Isäni kohdalla sanonta ”Nauru pidentää ikää” piti paikkansa. Mielellään hän toisti vanhoja, hassuja tapahtumia, joille saattoi taas nauraa oikein makeasti.

Eikä optimismi pettänyt koskaan! Kun hyvästelin sängyssä makaavan isäni yhtenä marraskuun alun aamuna 2010 palatakseni Saksaan, oli hänen viimeinen kommenttinsa: ”Kyllä minä ajattelin pitää ne 95-vuotisjuhlat.”

Marjatta Yrjöntytär