Kolumni

Mahdollisuuksien onni

-

Niin siinä kävi jälleen kerran. Suomi on maailman onnellisin maa. Kun YK:n onnellisuusraportin tämän vuoden tulokset tulivat, istuin Hollannin suurlähetystön residenssissä Pariisissa ja purin huultani lähes satapäisen yleisön edessä. Minun oli määrä kertoa pariisilaisille, miksi Suomi oli taas ykkönen. Miten se oli mahdollista?

Oli pakko kelata takaisin lapsuuteen Raahessa. Kun sain ensimmäisen lapseni Pariisissa lähes viisi vuotta sitten, ranskalainen ystäväni tuli kylään. Hän ihasteli vauvaa hetken ja meni sitten asiaan. ”Oletko tutkinut, millaisia kouluja teidän korttelissa on? Entä oletko päättänyt, meneekö lapsesi julkiseen vai yksityiseen kouluun?”

Vauvanihan vasta syntyi! Ja minä kun kuvittelin, että sitä mennään kouluun, joka on lähimpänä kotoa, sanoin. Niinhän minäkin tein, menin Antinkankaan ala-asteelle. Ystäväni nauroi. Minua hikoilutti.

Vasta Ranskassa olen ymmärtänyt, kuinka ihmeellinen suomalainen yhdenvertainen koulujärjestelmä on. Koulupaikoista ei taistella rahalla, paperisodalla tai kontakteilla. Lähikouluun on hyvä mennä, koska periaatteessa jokaisessa suomalaisessa koulussa saa tasa-arvoisesti hyvää opetusta. Toisen asteen koulutuksen maksuttomuudesta keskustellaan, yliopistoihin pääsee kuka tahansa hakemalla. Ystäväni katsoi minua epäuskoisesti. ”Siis olit musiikkiluokalla 3. luokasta lukioon asti, eikä se maksanut ylimääräistä?”

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat aina olleet suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpiä arvoja, eikä se ole itsestäänselvyys maailman mittakaavassa, niin kuin ei ole sukupuolten tasa-arvokaan. Naiset saivat Suomessa maailman ensimmäisinä äänioikeuden ja oikeuden asettua ehdolle vaaleihin. Lapsena kirjoissani seikkailivat Minttu ja Peppi Pitkätossu, koulussa puhuttiin Minna Canthista. Samana vuonna kun sain äänioikeuden, Tarja Halonen valittiin presidentiksi.

Pariisilaisesta näkökulmasta kasvoin ja opiskelin lapsesta aikuiseksi maassa ja perheessä, jossa sukupuoleni ei kahlinnut mahdollisuuksiani. Sillä ei ollut merkitystä. Ja sillä vasta on ollutkin merkitystä.

Kun Suomea ja Raahea tarkastelee etäisyyden päästä, ne näyttävät erilaisilta kuin silloin, kun siellä itse asuu. Tiedän, että siellä on ongelmia kuten joka paikassa. Naiset tienaavat yhä vähemmän kuin miehet, ja naisvaltaisilla aloilla maksetaan pienempää palkkaa kuin miesvaltaisilla. Sen lisäksi naisiin kohdistuvan väkivallan tilastot ovat karmeaa luettavaa, ja poikien kapea maskuliinisuuden malli kaipaisi ravistelua.

Tasa-arvo ei ole siis valmis missään, vaan sen puolesta pitää jaksaa taistella päivittäin arjessa. Mutta se ei riitä, sillä epätasa-arvo istuu usein rakenteissa ja siksi siihen pitää puuttua politiikalla. Tasa-arvoa rakennetaan myös kielen tasolla, joten käyttämillämme sanoilla on merkitystä.

Jotakin Suomessa on silti tehty oikein jo pitkään. Joka kerta kun puhun kotimaastani Pariisissa, tajuan, että Suomi on edelläkävijä. Tiedot suomalaisen yhteiskunnan pitkäjänteisistä pyrkimyksistä tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen hämmentävät ja ihastuttavat ulkomaalaisia.

Ei unohdeta, että nämä arvot luovat mahdollisuuksia vapauteen. Ja vapaus, se taas tutkitusti lisää onnellisuuden tunnetta.