Tai­tei­li­ja elää töis­sään ikui­ses­ti

Tammikuussa poisnukkuneen taidemaalari Paavo Pyhtilän taiteellinen perintö on valtava. Lähisuku on vielä menetyksestä hämmennyksen tilassa, mutta pikku hiljaa aletaan miettiä miten Pyhtilän toive maalausten kohtalosta toteutetaan.

Paavo Pyhtilän maalausten värit heleytyivät loppua kohti. – Isän toive oli, että maalauskokonaisuus säilyy jollakin tavalla ja siitä pidetään huolta. Mietimme nyt miten se käytännössä toteutetaan, taiteilijan tytär Mia Pyhtilä sanoo. Paavo Pyhtilän muistonäyttely
Paavo Pyhtilän maalausten värit heleytyivät loppua kohti. – Isän toive oli, että maalauskokonaisuus säilyy jollakin tavalla ja siitä pidetään huolta. Mietimme nyt miten se käytännössä toteutetaan, taiteilijan tytär Mia Pyhtilä sanoo.
Paavo Pyhtilän maalausten värit heleytyivät loppua kohti. – Isän toive oli, että maalauskokonaisuus säilyy jollakin tavalla ja siitä pidetään huolta. Mietimme nyt miten se käytännössä toteutetaan, taiteilijan tytär Mia Pyhtilä sanoo.
Kuva: VESA JOENSUU

Taidemaalari Paavo Pyhtilän talossa tuntuu vallitsevan uni.

Yläkerran ateljeessa, pohjoiseen antavan ikkunan edessä on kaikki sen näköistä, kuin taiteilija olisi vain laskenut siveltimen kädestään ja mennyt hetkeksi päivätorkuille.

Telineessä on pysäyttävä maalaus, selkänsä katsojalle kääntänyt hääpari. Morsiamen ympärillä on eteeristä auraa, mutta sulhasen ääriviivat ovat ehyet. Maalauksesta tulee mieleen leskeksi jäänyt taiteilija, joka tietää lähtevänsä kohta jonnekin sinne, missä vaimo jo on.

Kun kävelee keittiöstä, eteiseen ja ulos puutarhaan, taiteilija tuntuu kulkevan jossakin edellä, piilossa. Pyhtilän tekemiä humoristisia rakennelmia on siellä täällä, niitä syntyi pihan varjoihin joka kesä.

Kaunis yksityiskohta on Pyhtilän rakentama valkoinen kaarisilta, johon hän asetti patsaan, ruukkua kantavan tytön.

Saunan kuisti oli taiteilijalle mieluinen istuskelupaikka. Portaille rakennettiin kaide, koska Pyhtilä kaatui rapuilla maalipurkin kanssa. Maaliläikät näkyvät vielä.

Galleriahuoneissa Pyhtilän läsnäolon aistii väkevimmin. Hän katsoo jokaisesta maalauksestaan. Toteamme Pyhtilän muistonäyttelyä koonneen Mia-tyttären kanssa miten kummalliselta tuntuu, kun ihminen on poissa ja läsnä yhtä aikaa.

Muistonäyttelyn kokoaminen aloitettiin Pyhtilän omakuvista. Apuna näyttelyn kasaamisessa oli Anna Pyhtilä, kuvataidetta opiskeleva suvun nuoremman polven edustaja.

– Kun meillä kaikilla on isää niin hirvittävä ikävä, halusimme aloittaa omakuvista, Mia sanoo.

Maalauksista katsoo hyvin moni-ilmeinen mies – isä, ajattelija, taiteen tekemisen vapauteen huutava.

Mia muistaa isänsä sanoneen, ettei omakuvia laiteta näyttelyihin, mutta nyt kun töitä katsoo, on todettava, että ne on maalattu siksi, että ne jonakin päivänä ovat esillä.

– Muutenkin ajattelimme, että laitetaan esille jotakin mitä ei juuri ole nähty, nämä omakuvat ja viimeisimmät työt.

Suurimmassa galleriahuoneessa on viimevuotisen näyttelyn töitä 1960–90-luvuilta, vain muutamia töitä on vaihdettu. Näyttelytilassa voi tutustua myös Pertti Pyhtilän pro gradu -tutkielmaan aiheesta Itse oppinut taiteilija. Se piirtää reitin vaatimattoman kodin pojasta, joka nelilapsisen perheen isänä haaveilee taiteilijan ammatista – ja lopulta toteuttaa sen. Hänestä tulee itse oppinut, joka Erno Paasilinnan mukaan on ainoa oppinut. Muut ovat opetettuja.

Perimmäistä galleriahuonetta Mia kutsuu hiljentymishuoneeksi.

Monessa maalauksessa on kuvattuna Pyhtilän yksi lempiaiheista, hän ja Laura istumassa kivellä.

– Laura ja Paavo istumassa tapaamisen päätteeksi Enovaaran talon, äidin kotitalon luona olevalla kivellä. Siinä he istuivat aina kun oli erottava.

Kysymysmerkkejäkin on. Maalauksen, jossa enkeli istuu kivellä, on Pyhtilä signeerannut vuoteen 1918, sisällissodan vuoteen, vaikka maalaus on tehty 2018. Halusiko hän merkinnällä viestittää rauhasta ja sovinnosta?

– Yksi töistä on signeerattu vuoteen 2019. Ei hän silloin enää ollut kotona, vaan sairaalassa.

Pienessä idyllisessä tilassa, sen perimmäisessä nurkassa on telineessä viimeinen, keskeneräinen maalaus. Mitä Pyhtilä halusi viimeisellä työllään sanoa?

Maalauksen harmonisessa, kevyen surrealistisessa, pastellinsävyisessä maisemassa on tie. Isot kivet reunustavat sitä, joten kulkijan reitti on vapaa astella. Määränpäätä ei näy, mutta helakalla taivaalla lentävät linnut ja jotakin muuta – enkeli?

Viereisissä, viimeisimmissä maalauksissa ihmishahmot ovat pienentyneet, mutta viimeisessä maalauksessa ei tarvita enää ketään. Siinä on vain henki.