Lapsuuteni ja nuoruuteni maailmassa tottelevaisuus oli kiistaton hyve. Siihen yritettiin kasvattaa, vaikka luontaiset edellytykset olisivat olleet huonotkin, kuten omalla kohdallani otaksun olleen. Kasvattaja oli tyytyväinen, kun pääsi ulkoisesti tyydyttävään tulokseen. Pään sisällä kytevä vastarinta jäi havaitsematta. Se vaati otolliset olosuhteet puhjetakseen. Sellaiset osuivat omalle kohdalleni paljon myöhemmin ja pikkuhiljaa.

Jos ihminen on kykenemätön sanomaan ei, löytyy ympäriltä aina ihmisiä, jotka ottavat tilaisuudesta vaarin – jopa teettävät omia töitään hänellä. Useimmilla kuitenkin malja täyttyy vähitellen. Olen tavannut elämäni varrella monia tällaisia räjähtämispisteessä olevia ihmisiä, joilta puuttuu enää se kuuluisa viimeinen tippa, joka saa maljan tyhjenemään. Usein he ovat olleet niitä, joita kaikki ovat tottuneet pitämään täydellisen mukavina ihmisinä.